(Lapsensurmaajan jouluyö.)
»Ken itkee kinoksissa, ken,
ja syvyydessä metsän jylhän?
Vain äänen kuulen, löydä en,
oon kiroissa mä taivaan ylhän
ja elinkautisvanki.
Yön korpeen lapsi eksyvi,
mä kaahlon, kaahlon luoksesi,
on kylmää syvä hanki.
Mä kuulen itkus tuskaisen
ja valitukses avuttoman. —
Ken toi sun tänne korpehen
ja vereen tahri kutrin soman?
— 'Oi äiti, äiti’, vaikeroi
suu pieni, vapiseva. —
Jo jäätyy, jäätyy, voi ja voi
alaston lapsi, paleleva.
Sun kiedon untuvihin
ja tuudittelen hussasaa,
niin olen hellä, hellä,
saat kullannuppu uinahtaa,
sylissä lämmitellä.
— Mut minne eksyit, mihin?
Huu, kuinka korpi remahtaa:
jo lapses kuoli, kuoli. —
Mä surmasinko? — Kamalaa,
sen teki mielipuoli, —
mä enhän lasta lyönyt.
Huu, kuinka korpi ilkamoi:
on musta, musta yö nyt!
Mut lapseni, ah voi ja voi,
liikuttaa kättä sinervää,
jää peittää silmän sumeen,
ja hervahtavi pikku pää,
laps tuupertuvi lumeen.
Voi valkokutrin silkkisen
miks tahrasin mä verehen!» —
— Näin äiti kurja läpi yön
valittaa pillomustaan,
ja varjo synkän surmatyön
uhoopi kiroustaan.