Sydänyönä kun koppihin paistaa kuu,
ovi lukittu äkkiä aukenee.
Ei jalkojen kapse, ei kalke muu
nyt kuulu, kun luokse he astelee.
Käsin heiluvin, kasvoilla vääristys
he vuoteeni ympäri piirittää.
Mikä tungos ja outo hämmennys,
yhä kasvaa joukko, en loppua nää!
He, vainajat, syöksyvät haudoistaan,
kenen rintaa keihäs noin lävistää,
kuka viittaa kauheita haavojaan,
ken raajaton raukka, murskana pää.
Lasikatsehin, huulin liikahtavin
mua kutsuvi olkaani koskettain:
tule, joudu jo öisehen tanssihin
kera kuolon haamujen karkelevain!
Lyhyt tuokio, koppini tää avartuu,
parit pyörivät vinhassa vauhdissaan.
He kuoppasilmin, irvessä suu
noin heittävät luurankovartalojaan.
Kuu paistoi, kiihkeät soi sävelet.
Oli vainajat vallassa hurmion.
Mitä tää? — Mua jäiset huuloset
nyt suuteli. — Hoippusin pois, tajuton.