Ja hän huusi vielä kovemmin: "Niin juuri! Hyvän Mzimun!"

Siitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että

Kalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä

syntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä.

Kotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet

toistivat: "Mzimu! Mzimu!" Sieltä täältä huudettiin: "Jantsig!

Jantsig!" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja

lausuvat tervetulleeksi.

Mutta Kalin ääni kajahti yli melun:

-- Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa

suuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin

orja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä

nähneet mitään tällaista...

-- Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!

Kali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja

usko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että

valkoisen "bibin" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana

hän siis kertoi hyvästä Mzimusta:

-- Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko

nousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo

Suurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana

aikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne

sekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne

hyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?

-- Tahdomme! Tahdomme!

-- Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille

tuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa

ruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?

-- Tahdomme! Tahdomme!

-- Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä

vihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta,

panttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva

peltonne hävitykseltä...

-- Se on hyvä!...

-- Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin

korvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja

mahtava, jota elefanttikin pelkää...

-- Oh!

-- ... Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä...

-- Oh!

-- ... Ja tappaa leijonia...

-- Oh!

-- ... Joka sylkee tulisia käärmeitä...

-- Oh!

-- ... Joka halkaisee kallioita... Mutta hän ei tee teille mitään

pahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.

-- Jantsig! Jantsig!

-- Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia,

tuoretta maitoa ja hunajaa.

-- Jantsig! Jantsig!

-- Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!

M'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman

askelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen

kunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta

pitemmälle.

Saban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat

koiraa "woboksi", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä

seuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat

pelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa

ja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta

neekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan

"woboa" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen

herran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen

elefanttiin ja Sabaan:

-- Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?

Juhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin,

työnsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti

kansanjoukolle "hyvän Mzimun". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat

kasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien

sydämessä vieläkin enemmän, kun King -- liekö se tehnyt sen Stasin

käskystä vai omasta aloitteestaan -- nosti kärsänsä pystyyn ja

karjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä

kurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: "Aka! aka! aka!" -- kunnes Kali

taas kohotti äänensä:

-- M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle

kunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin,

sillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko

rinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee,

siellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.

Nämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä

hyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja

hänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät

todellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän

silmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä

jumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä

lempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen

kukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät

vapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet

ojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.

-- Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!

Mutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean

ruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan

majaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.

Sillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista

osaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä

neekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista

kädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä,

että hän oli kaikkivoipa "velho", joka suojelee heitä vaaroilta ja

onnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen:

"Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!"

M'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran

kasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja

sanoi:

-- Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista

jumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta

herraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä

petosta?

Kali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun

neekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa,

niin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:

-- Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota

elefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia

veljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki

rangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen

Kalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö

palasen sinua?

-- Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.

-- Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut

Kalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran

wa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat

kunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.

-- Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali

palasen M'Ruaa.

-- Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.

Mutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä

vaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi.

Yksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin

leijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden

huutoa... King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat

keihäänsä... Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: "Meidän

Mzimu! Meidän Mzimu!" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus

vieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin.

Uhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä

majassa.

Kali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla

katkonaisella äänellä:

-- Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää

menettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita

poppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo

hyökkää meidän kimppuumme.

-- Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.

Mutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta

ja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat

kasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui

Gebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet

puristuivat yhteen ja posket kalpenivat.

-- Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.

Sen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali

ei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.

Soturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat

keksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen

maahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken

kuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun

kärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen

noitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.

-- Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden

eteen. -- Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen

Kamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te

pelkäätte kuin lapset!

Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi

kaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.

Hajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata

ääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.

-- Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.

Stas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää

sitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet.

Kun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan

jalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:

-- Tuossa on teidän Mzimunne!

Sitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja

M'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt

heitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät

häntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää

kansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti?

Miksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?

Kali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri

herra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan

ja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton

onnettomuus kohdata heitä.

Tätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat

nähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin

valkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan

heidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä

henkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä

innokkaammin huutamaan: "Jantsig! Jantsig!"

Kun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli

petkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet.

M'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he

ennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa

hänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä,

missä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski

ajaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut

tuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti

häntä pelastuksesta.

Nyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän

paaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti

harvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu

saada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.

Stas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä,

joiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina

oli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki

olivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai

luurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli

pingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla

sotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai

messinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon,

joka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan

hyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän

jalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin

varsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä,

mutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he

olivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut

rumentavia huulikiekkoja.

Kun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat

kilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa,

kanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.

Kun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja

kirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä,

niin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä

pienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.

Sitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin.

Lopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä.

Kun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön,

pantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä

teurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi

sitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta

lausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin

kääntyneenä:

-- Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa

-- ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban

poikaa?

-- Tahdon, vastasivat tulevat veljet.

-- Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan

sydän Kalin sydämeksi.

-- Tahdomme.

-- Ja kädet ja keihäät ja karja?

-- Tahdomme.

-- Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?

-- Mitä omistaa ja tulee omistamaan.

-- Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?

-- Eikä vihaa!

-- Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?

-- Ei koskaan!

-- Ja että teistä tulee veljet?

-- Veljet!

Rukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat

tarkasti sen pyörintää.

-- Ao! huusi vanha neekeri, -- jos toinen teistä pettää toisen,

varastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän

kirottu!

-- Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.

-- Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan

sylkeköön sen suustaan meidän nähden!

-- Meidän nähden!

-- Ja kuolkoon!

-- Kuolkoon!

-- Raadelkoon wobo hänet!

-- Wobo!

-- Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!

-- Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.

-- Ja pistäköön käärme häntä!

-- Käärme!

-- Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!

-- Mustaksi.

-- Ja käyköön hän jalat pystyssä!

-- Ha! Jalat pystyssä!

Ei ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi

nauruun.

Sillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin

vimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti,

kunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.

Kotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän

haavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti

lihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi

kuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan

niin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa

käsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.

Sotilaat huusivat iloissaan:

-- Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis

tosiystäviä!

Tämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden

puolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa

heille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä

kunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta

-- Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari -- ja samana

päivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen

heille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli

rajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut

neekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön

M'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin

norsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.

Mutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten

pojan korvaan vain kaksi sanaa: "Et jätä!" ja alkoi sitten hyppiä

ilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle

täällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti.

Tämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha

M'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi

väärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen

esimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset,

lapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki

olisivat menettäneet järkensä.

Tämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti,

ettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle

ja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät

banaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman

kerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin

odotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat

karjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla

varma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan

näkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön

tanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.

Kali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat

heistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä

päin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin

puheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli

todellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan

joutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin

ja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän

päätteli, että nimitys "Wa-hima" on paikannimi ja että Kalin

mainitseman "Bassa Narokin" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin

suurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas

itään.

39

Koko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä

kyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja

muistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako

neekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden

tavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat

herättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän

rauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui

heille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä "njamaa"

(lihaa) lohdutti heitä surussa.

Seuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen

halki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli

korkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten

ohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea

päästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita;

tulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja

panttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan

neekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa

tekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.

Eräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat

olivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne

olivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa,

että näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata,

että niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein

samalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin

tulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin

heitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä

pakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään.

Neekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä,

kun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein

päättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi "palasen" paikallista

kuningasta ja kuningas "palasen" Kalia, minkä jälkeen ystävyys

oli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen

merkiksi kanoja, munia ja hunajaa. "Suuri herra", norsun, salamoiden

ja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian

muuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa

veti vertoja hänen mahtavuudelleen.

Toisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla

vieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä

rummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa

heitä kaikessa ystävyydessä vastaan.

Eräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies,

joka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille "suuren

jumalan". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin

suuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta

puusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen

askeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä "jumala" oli vähän

aikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen.

Stas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä,

ja se pitikin paikkansa, sillä tämä "suuri jumala" oli eräs heidän

leijoistaan.

Lapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä

lentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja

lähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski

yhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa,

että hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja

siis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.

Eniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain

kymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat

sieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi

"Doko" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat

wa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa

sitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin

sotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja

syvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.

Reippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he

tapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä

jyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä

takana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät

mustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava,

jos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne

kasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat

levähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.

Metsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia

lintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja

kauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin

värein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui

kauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin

lintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja

sinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten

lentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin

suurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei

olisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa

herättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat

ihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti,

mutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä

viimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja

kuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon

ja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua

keskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan

tätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään

kuoron mukana: "Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!"

Eräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle

noin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli

jättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen

tieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta

jonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:

-- Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa

dshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain

kahdeksi päiväksi.

-- Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi

näyttää, ettei hän ollut enää lapsi, -- niin suuri, että osaan palata

sinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.

-- Minä pelkään sinun eksyvän.

-- En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä,

mutta tuolla... Katso, kuinka ruoho on matalaa.

-- Joku eläin voi hyökätä päällesi.

-- Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele

päivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä

ikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun

ääniä.

Ja tyttö alkoi pyydellä.

-- Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.

Stas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi.

King mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut

mitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei

pitänyt häntä enää pikkulapsena.

-- No mene sitten, hän sanoi, -- mutta älä viivy matkalla.

-- Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen

punaisia kukkasia.

-- Saat.

Sitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu

kohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.

Mutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus

iski häneen. "Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin

typerä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme

voi yhtäkkiä syöksyä pensaasta... Suuri apina karata rotkosta ja

ryöstää hänet tai purra..." Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi.

Enempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus

olisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina

ja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin

pantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin

hän kurkotti ruohikosta, katsoi -- ja jäykistyi kauhusta.

Nel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut

punainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen

askeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa

tyttöä kohti.

Stas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin

kasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän

ruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.

Vielä hetki -- hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka

oli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän

ole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän

vain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä

määrin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa

yhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä

mustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin

täplää kohti ja laukaisi.

Samassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon

korahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon

väliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.

Toinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono

ruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli

murskannut takaraivon.

Nuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa,

milloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui

jotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään

ja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä,

kalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän

ja huusi:

-- Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!...

Niin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että

hän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain

jännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä

näkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja

niin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin!

Minuutti, sekunti -- ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli

lannistanut hänen voimansa.

Kun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa

Stasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet

silmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:

-- Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti

jonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän

myöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei

"Bwana Kubwa" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa

viedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän

pysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.

-- Wobo! hän huusi.

Nyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä

pedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista

suurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi,

ettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen

harmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta

sen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden

näköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät

suuremmat.

Kali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella

äänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:

-- Wobo!... Suuri herra on tappanut wobon!

Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään

kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja

sanoi:

-- Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi

kulkea yksin tällaisilla seuduilla.

-- Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.

-- Kerro nyt, miten se tapahtui... Kuulitko sinä sen lähestyvän?

-- En... Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä

katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.

-- Entä sitten?

-- Se pysähtyi katsomaan minua.

-- Katsoiko se kauankin?

-- Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä

peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua

kohti...

Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin

peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi

nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti

varma siitä, mitä tehdä.

Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.

-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!...

Sitten hän kysyi edelleen:

-- Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?

-- Minä tahdoin huutaa sinua... En kuitenkaan voinut... mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua... en tiedä

itsekään, miksi ajattelin niin...

Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen

tukkaansa.

-- Etkö pelkää enää?

-- En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.

-- Tapan.

Molemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan

muistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään

hänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo

vielä hyökkää hänen päälleen.

Välikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon

köydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada

sen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli

aikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti,

etteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui

kärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan,

hakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi

möhkäleeksi.

40

Neljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa

lepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran

Linde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana

Saba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan

jäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla

nähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan

vinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija

joutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin

retkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin

tekstin myös arabiaksi.

Kuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli

tuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut

kuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta

riippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään

laakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen

heistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat

neekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti

outoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät,

eivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha

näytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka

oli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut

hänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban

maa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä

etelään.

Kun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut

hänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.

Ei ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta

Stas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi

kuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään,

etteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan,

yksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.

-- Tiedätkö, hän sanoi Nelille, -- että me olemme jo ohi puolivälin

matkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata

paljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.

-- Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.

-- Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni

ja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua

Mzimuksi.

Tytön silmät alkoivat loistaa.

-- Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?

-- Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme

paljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!

Hän viittasi Kalin luokseen:

-- Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?

-- On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin

suuri.

-- Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? -- Samburulaiset pakenevat

suurta herraa, Kingiä ja Kalia.

-- Sinuakin?

-- Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.

Stas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että

heidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.

Seuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta.

Samburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja

anastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi

suuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri "boma", eli

zeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.

Tämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian

kulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän

vakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat

kulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi

lapsuudestaan.

Mutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut

alkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen

tie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat

paremmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan

kautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan

rajalla.

Stas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku

vuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella

isänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen

neekeripoika läksi matkalle.

Stas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina.

Kali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti

polvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.

-- Suuri herra! sanoi hän. -- Samburulaiset ovat lyöneet Fumban

sotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja

Fumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa

ja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he

joutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia

samburulaisia.

Hän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan

ja mietti, mitä tekisi.

-- Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?

-- Kali näki heidät: he tulevat tänne.

-- Paljonko heitä on?

Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen,

mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä

yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä

pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.

-- Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan

isääsi, Stas sanoi.

-- He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta

suurta herraa he seuraisivat.

Stas mietti uudelleen.

-- Ei, hän sanoi sitten, -- minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä

liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.

Kali nousi, risti kätensä ja huusi: -- Luela! Luela! Luela!

-- Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.

-- Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa,

vastasi neekeri.

Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli

käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja

ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen

paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa

askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain

miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään

Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa.

Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia

hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui

sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat

muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset

nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa,

eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina

silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.

-- Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. -- Suuri herra

vie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö

pahat samburulaiset.

Stas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin

kuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän

muisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran

Port Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva

sotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja

että taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa;

koskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa.

Stas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin

rannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä

uhannut mikään vaara sotilaiden taholta.

Hän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli

hänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen

kuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että

samburulaisten apua.

Stas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti

selvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi

samburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja

käskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.

-- Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.

-- Puolen päivän matkan päässä.

-- Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä

vapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani

taistelemaan heitä vastaan.

-- Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.

Neekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä,

nauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen

ilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa

virtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä

veitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla,

paviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.

Kun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset

ihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään

aivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani

oli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat

nähdä "hyvän Mzimun" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat

lähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti,

ihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua

vai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo

yliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto

muuttuu äkkiä tappioksi.

Stas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka

tarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä

lupauksen, että he vapauttavat Fumban.

Kohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.

Kali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan

molempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä

"hyvä Mzimu". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset,

jotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan

leikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba

ja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun

naiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä

valkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun

vastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan

vihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin

itse paholainen.

Mutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli

pystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon,

koristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla.

Sitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko

kuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat

Meallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja

ja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.

Koska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan.

Hän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että

hänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.

41

Jonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas

lähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta

Fumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun,

sillä hän laski, että pimeässä hänen "tulikäärmeensä" vaikuttaisivat

pelottavammin.

Matkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä,

meni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman

läheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.

Stas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan

hiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.

Boma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat

sytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä

seinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset

taisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen

pärinää ja sotilaitten laulua ja melua.

Stas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen

päähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät

erottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä

käskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen

nauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti

siellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.

Kaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.

Kotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen

ilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä

kohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista

ryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.

Alkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot

tallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset

joutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden

aiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli

tapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat

hyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä.

Suurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja

nuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen

satakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan.

Mutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin

ja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat,

niin hekin lannistuivat.

Kun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan,

niin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta

kuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään

ja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi,

että jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa

välähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos

hän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki

bomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki

pakenevilta tien.

Peläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali

lakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen

rivejä kohti.

Samburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan

kautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän

pakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka

antautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus

tai pikainen kuolema voittajan käden kautta.

Mamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi

hänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.

Stas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen

karjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse

ampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille

olla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä

surmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille

mitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton

wa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi

ilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa

taistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.

Jonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena

Stasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:

-- Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!

-- Tapettu?

Kali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba

antaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin

toiselta heistä kuolettavan haavan.

Tieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta

paljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen

keihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka

vaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä

mahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen

voittajan.

Hänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo

kuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:

-- Jantsig! Jantsig!

Pian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.

Kali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät

päähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat

kasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut

Kalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä

syystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli

voittanut.

Sillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua,

samantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli

ajanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan,

vaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut

alkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat

sotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi,

kääntyi Stasin puoleen ja sanoi:

-- Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt

wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Stas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne

vielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada

levätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois

ja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä

korppikotkia.

Neekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti

vallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.

-- Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta

takaisin.

Nel katsoi häneen ihmetellen.

-- Hän on sinun palveluspoikasi.

-- Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.

Tämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin

orjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä

omituista että huvittavaa.

Mutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka

eivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään

toteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle,

juoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä

tapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin

sanomansa sanat:

-- Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin

kuningas.

Hän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan

nähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää

enemmän pikku bibistä kuin itsestään.

Kali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta,

muutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat

seuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen

ihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen

huoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta

väsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan

hiljaa.

Mutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja

kun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen,

kumarsi ja sanoi:

-- Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja

Kalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä,

mutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun,

Mamban pojan, ja "wengi" muita samburulaisia.

Stas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin

silmiin ja sanoi:

-- Minä kiellän sinua sellaisesta.

-- Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, -- wa-himalaiset tappavat

aina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori

kuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske

tappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.

Stas katsoi häneen tuimasti.

-- Mitä! huudahti hän. -- Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin

Linde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?

-- Kali on kristitty, suuri herra.

-- Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla

pitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa,

niin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta

ja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee

sinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa,

sillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka

vuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta

sinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle -- sinä

kristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat,

pahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä

bibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.

Poppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä

kuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:

-- Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta.

Mutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua

peloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle

bomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät,

että noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille

alamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä

hyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.

Stasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan

vakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:

-- Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja

ilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä

hyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille

samburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?

Stas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:

-- Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis

pää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että

wa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä

rauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta

Hengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on

rakastava sinua kuin veljeään.

-- Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.

Tähän keskustelu päättyi.

Vähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat,

sillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat

hengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin

nähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin

ontto, apinannahalla peitetty puunrunko.

Nuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei

tapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali

tulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan

tietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot

maahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel

tuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän

tarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä

päälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.

Wa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta

kun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei

uskaltanut vastustaa.

Mutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat

poppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen,

vannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.

Sillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman

läheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen,

ja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa,

jottei yöllä kummittelisi.

42

-- Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka?

kysyi Stas.

-- Osaan.

Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.

-- Heti paikalla. Fajumista Khartumiin -- yksi; Khartumista Fashodaan

-- kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin -- kolme;

Linde-vuorelta tälle järvelle -- neljä. Entä koska me lähdemme

viidennelle taipaleelle?

-- Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa

niitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.

-- Entä matkustammeko kauaksi?

-- Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.

-- Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!

Tämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi

jälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat

uhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin

ja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta

wa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin

henkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä

Kingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten

kuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä

ja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista,

jotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä

yhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui

villejä samburuheimoja.

Stas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että

hän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun

miehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta

lähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja -tytön kanssa ja

ilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä

englantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä

hänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset

huojensivat hänen vaivojaan.

Stas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä

hänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri

valkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa

Narok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka

pitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä

vain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi,

jonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti

antaen sille nimen Rudolf-järvi.]

Samburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön

erämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi

neekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja

jättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli

sentähden jokia.

Mutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä

hän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle

itään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa

Narukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli

laitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää

valtameren rannalle.

Matkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän

edellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo,

kumarsi syvään ja sanoi:

-- Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten

ihmisten suuret laivat laskevat.

Stasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli

menettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka

olisi hänelle niin vaarallinen.

-- Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.

-- Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin

kiharaiselle päälle.

-- Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi

sinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?

-- M'Tana, Kalin äidin veli.

-- Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä

kotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.

-- Kali tulee sitten takaisin.

-- M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä

rupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi

pojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut

pois.

-- M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.

-- Mutta jos tekee?

-- Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja

bibin luo.

-- Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.

-- Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.

Hän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:

-- Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.

Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.

Stas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että

nuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako,

kenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset

heitä vastaan.

-- Parempi on, että jäät, hän sanoi, -- ehdottomasti parempi.

Samassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän

keskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne

ja kääntyi sitten Stasiin päin.

-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.

-- Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. -- Se ei

riipu sinusta.

-- Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.

-- Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.

-- Minä tahdon, että hän lähtee!

Tyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.

Stas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli

tapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään

ja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:

-- Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!... Mitä sinä itket?

Kuulitko? Hän lähtee!

Ja niin hän lähtikin.

Stas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi

hyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten

ennenkin.

43

Seuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori

neekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja

Stas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata

samburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä

oli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli

kolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he

vaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän

todellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan,

että meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon

kuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan.

Heillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia,

valkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu

jauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla

oli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä

vesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä

määräyksiä -- ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta

-- ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.

-- Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, -- niin voisin päästä kaikkien

Boko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski

Madagaskarilla!

Karavaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä

voidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea

ohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli

kepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän

pysäytti heidät ja kysyi:

-- Kuka teidät on käskenyt mukaan?

-- Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään

oli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme,

että Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän

jätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.

-- Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti

Kalin nähdessään.

-- Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.

-- Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä

kotiin?

-- Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat

yllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin.

Mutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.

-- Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, --

mutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa

uhkuvat kostonhalua.

-- Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.

Karavaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että

aseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse

valinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat

tottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina,

koska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania

silmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa,

että moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.

Alkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani

dshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa

päätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman

asteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin

se tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet.

Hänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis

pelännyt eksyvänsä.

Ensimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen

neekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät

eräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet

nälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne "Bwana

Kubwa" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat,

toiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä

heitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta

auringon noustua ilma lämpeni.

Varhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät

pientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli

muodostanut laaksoon.

-- Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, -- tuolla menee

norsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä

niillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.

Ne painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana

luodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden

pinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.

-- Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien

päitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.

-- Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?

-- Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.

-- Elävätkö ne sitten vedessä?

-- Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat

vedessä kuten virtahevoset.

Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon

laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun

silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä,

hän antoi käskyn jatkaa matkaa.

44

Kymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja

tuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli

muuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä

kohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava

euforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi

runsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin.

Aukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät

helteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.

Matka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin

karavaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja

tylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä,

Kingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.

Stas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella

ollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät

paeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä.

Mutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä

bambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli.

Stas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka

Kali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se,

joka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin

kuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän

huomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin

täytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle,

missä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan

parin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.

Mutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi

wa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua

eivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.

Seutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa.

Ei näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin

syötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun

kasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä,

mutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se

oli liian suolaista juomavedeksi.

Stas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita

helpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin

jo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat

himmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei

ollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.

Päivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken

kosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä.

He näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen

joen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät

suulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen

kuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt,

vaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta

King teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi

sen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi

rauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.

Koko karavaanin iloksi Stas oli päättänyt viipyä kaksi päivää joen

rannalla. Kun neekerit olivat levänneet ja syöneet, he menivät

katsomaan, olisiko palmuissa taateleja. Palatessaan he toivat pari

Stasin leijaa, joissa yhdessä oli numero 7, mikä todisti, että se oli

lähetetty Linde-vuorelta. Tämä ilahdutti ja rohkaisi Stasia.

-- Enpä olisi luullut niitten lentävän näin kauaksi, hän sanoi. --

Nyt on varmaa, että ne leijat, jotka me laskimme viimeksi, ovat

voineet lentää valtameren rannalle asti.

Kolmantena päivänä karavaani lähti taas liikkeelle, tällä kertaa

vesisäkeillä varustettuna. Kun tuli ilta, he olivat taaskin

taittaneet pitkän, aution taipaleen. Maa oli niin kuiva, että siinä

kasvoi vain okaisia kasveja, joita eläimet eivät voineet syödä, tai

niin kuivaa ruohoa, että se mureni kun siihen kosketti.

Koko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui

kuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä.

Maa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes

hyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.

Hiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat

matkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas

antoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka

eivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava

vartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon

tunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.

Seuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu

tehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä.

Mutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä,

minkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli

pitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä.

Tyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka

riippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen

hädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.

Neljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä

vettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta

koska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla

saaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan

päivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä

vielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin

kun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat

sammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat

aivan kuivia.

Vaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin

joksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani

heti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin

väsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.

Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä

voisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa

kauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon.

Hän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän

paikkaan saakka. -- Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän

ajatteli, -- niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi

hukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut

minua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle,

koska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset

voittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole

mikään Sahara.

Hänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella

nähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän

heikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he

selviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat -- korkeilla vuorilla

oli melkein aina vettä.

Elefantin raskas hengitys keskeytti tuon tuostakin hänen ajatuksensa

juoksun. Mutta vähän ajan kuluttua hän oli kuulevinaan voihkimista

leirin toiselta puolelta, sieltä päin, missä vesisäkit olivat. Kun

voihkiminen uusiintui, Stas meni katsomaan, mikä siellä oikein

oli. Yö oli siksi valoisa, että hän näki jo matkan päässä kahden

mustan ihmisen makaavan vierekkäin ja kaksi pyssynpiippua hohtavan

kuutamossa.

-- Neekerit ovat aina neekereitä! hän ajatteli. -- Noiden oli määrä

vartioida vettä, mikä on nyt meille kaikkea muuta kalliimpaa, mutta

siinä he nyt nukkuvat kuin omissa majoissaan. Huomenna saa Kalin

bambukeppi taas työtä.

Näin ajatellen hän lähestyi heitä ja kosketti jalallaan toista maassa

makaavaa vartijaa, mutta peräytyi samassa kauhistuen.

Nukkuvalta näyttävä neekeri makasikin veitsi kurkussa, ja toisen

kaula oli silvottu melkein poikki.

Kaksi vesisäkkiä oli kadonnut, kolme muuta oli puhkottu ja jätetty

ruohokasalle, jolla säkit oli yöksi peitetty.

Stas tunsi hiustensa nousevan pystyyn.

Hänen huudostaan juoksi Kali ensimmäisenä paikalle, tämän jälkeen

kaksi vartijaa, joitten oli määrä vähän ajan kuluttua astua

murhattujen sijaan, ja sitten kokoontuivat kaikki wa-himalaiset ja

samburulaiset huutaen murhapaikalle.

Syntyi sekasorto. Miehistö välitti vähemmän murhasta kuin menetetystä

vedestä, jonka maa oli jo niellyt. Muutamat neekerit heittäytyivät

maahan ja rupesivat sormillaan kaivamaan sitä imeäkseen siitä edes

viimeisen kosteuden. Toiset huusivat, että paha henki oli murhannut

miehet ja särkenyt säkit.

Mutta Stas ja Kali tiesivät mitä tapahtumasta ajatella, sillä

M'Kunje ja M'Tua olivat kadonneet. Puhkotut säkit todistivat,

että kysymyksessä oli kosto ja kuolemantuomio koko karavaanille.

Poppamiehet olivat täten kostaneet nuorelle kuninkaalle sen, että

tämä oli paljastanut heidän petoksensa.

Kali oli muitten huolten tähden unohtanut sitoa heidät yöksi kiinni,

kuten hän oli tehnyt joka ilta sen jälkeen kun he olivat yrittäneet

karata. Vartijat olivat kaikesta päättäen nukkuneet, joten roistojen

oli helpompi tehdä rikoksensa ja paeta.

Kului vähän aikaa ennen kuin hämminki asettui, Mutta rikoksentekijät

eivät voineet olla kaukana, sillä maa oli puhkottujen säkkien alla

kostea ja murhattujen veri oli hyytymättä.

Kali nousi hevosen selkään ja ajoi parin muun pyssymiehen saattamana

luoteeseen. Stas olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutta hän ei

uskaltanut jättää Neliä yksin kiihtyneitten neekerien luo. Hän käski

Kalin ottaa Saban mukaansa.

Neekerit kiihtyvät helposti turhistakin asioista, mutta kun heitä

kohtaa onnettomuus ja etenkin kun kuoleman armoton käsi liikkuu

heidän päällään, niin he alistuvat tahdottomasti. Niinpä nytkin.

Kun ensimmäinen kiihtymys oli ohi, he kävivät pitkälleen maahan

odottamaan kuolemaa. Oli turhaa pelätä heidän nousevan kapinaan;

pikemmin he saattoivat huomenna nousta ja jatkaa matkaa. Tämä herätti

Stasissa myötätuntoa.

Kali palasi ennen päivän tuloa, laski kaksi rikkinäistä nahkasäkkiä,

joissa ei ollut pisaraakaan vettä, Stasin eteen ja sanoi:

-- Bwana Kubwa! Madi apana! (Ei ole vettä!)

-- Entä M'Kunje ja M'Tua! kysyi Stas.

Kali kertoi, että hän oli löytänyt molemmat murhamiehet melko kaukana

leiristä makaamassa raadeltuina lähekkäin. Kali arveli, että joku

petoeläin, joka oli vainunnut vettä, oli tappanut molemmat, repinyt

säkit ja juonut veden.

-- Jumala on heitä rangaissut, Stas sanoi, -- ja wa-himalaiset saavat

nähdä, ettei paha Mzimu voi pelastaa ketään.

-- Jumala on heitä rangaissut, toisti Kali. -- Mutta meillä ei ole

nyt yhtään vettä.

-- Kaukana idässäpäin on vuoria. Siellä on varmasti vettä.

-- Kali on myös nähnyt ne, mutta sinne on monen päivän matka.

Seurasi hiljaisuus.

-- Herra, alkoi Kali sitten. -- Sano hyvälle Mzimulle, että hän

rukoilee Suurelta Hengeltä sadetta tai joen.

Stas ei vastannut, vaan poistui. Teltan edessä hän näki Nelin, jonka

neekerien huudot olivat herättäneet.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö juosten Stasin luo.

Stas laski kätensä Nelin pään päälle ja sanoi vakavasti:

-- Nel, rukoile Jumalalta vettä, muuten me kaikki kuolemme.

Tyttö kohotti kalpeat kasvonsa taivasta kohti, katsoi hopeiseen

kuuhun ja alkoi rukoilla apua Häneltä, joka johtaa tähtien retkiä

taivaalla ja tyynnyttää maan päällä raivoavat myrskyt.

45

Unettoman, rauhattoman yön jälkeen aurinko nousi yhtäkkiä

taivaanrannan takaa, kuten tropiikissa aina, ja tuli kirkas päivä.

Ruohossa ei ollut kastehelmeä eikä taivaalla pilveä. Stas käski

miehistön kokoontua ja puhui heille lyhyesti. Hän selitti heille,

että oli mahdotonta palata takaisin joelle, jonne oli viiden päivän

ja viiden yön matka. Sitävastoin voi päinvastaisella suunnalla olla

lähempänä joku lähde tai puro, sillä eilen oli nähty muutamien

eläinten kulkevan sinne päin. Joka ei ole typerä ja arka kuin jänis,

se tahtoo mieluummin janoakin kärsien kulkea eteenpäin kuin jäädä

tähän haukkojen ja hyeenojen syötäväksi.

Stas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa

karavaanin yläpuolella.

Wa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten

kuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan

mutisivat: "Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?"

Karavaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän

tunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan

vettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä

sellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä.

Saattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi

kaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.

Stas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi.

Viimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa

pullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä,

ilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili

Stasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun

huulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen

janon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa.

Silmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä,

kuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin

kovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän

kaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin

varalle.

Kului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta

seuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään.

Aurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta

oli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja

pensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja

jyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa,

vaan poutaa.

Keskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään.

Karavaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville,

että yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle.

Kenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa

kurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon

sanoen: "Olen juonut, olen juonut!" ja pakeni leirin toiseen päähän

peläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi

jakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa

koko matkalla.

Stas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja

leukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai

sulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä

oli vasta kärsimyksen alkua.

Kello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa

kohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin

heittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.

Helle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa.

King, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän

kuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä

silmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet,

kaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.

Kello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi:

-- Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.

-- Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. -- Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo

lievitystä.

-- Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.

Miehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet

heti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla,

käsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa

poltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin

he olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.

Kali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti

hengityksen lomassa:

-- Bwana Kubwa, vettä!

Stas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.

-- Bwana Kubwa, vettä!

Silloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän

janosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen

ympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:

-- Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa...

* * * * *

Aurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän

risti ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja

valaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli

vaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä

hiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja

odottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon,

Stasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban.

joka istui lasten edessä hiljaa vikisten.

Viimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi,

ettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän

tunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta

ja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan

viedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää

tyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan

eikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika

ja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua

aurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten

muumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.

Stasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän

alkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi,

kuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat "Jalla! Jalla!" kannustaen

kameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle

kysyen: "Tahdotko juoda totuuden lähteestä?"... Sitten leijona katsoi

häneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: "Riennä,

riennä, muuten tyttönen kuolee!" Vihdoin hän näki vain kalpeat,

rakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä

kohti.

Samassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa

juuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:

-- Stas, vettä!

Tyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.

Mutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen

pisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta

väräjävällä äänellä:

-- Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut

pisaraakaan.

Hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi

tytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui

voimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri

hyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut

poikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta

auttamaan Stasia.

Stas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki

virvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta

mennäkseen Nelin luo.

Viileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi

itään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa

matalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei

kuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen

haukahduksia.

Stas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan

huolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.

Vähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton,

katsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui

vihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.

Stas toipui kokonaan.

-- Mitä se nyt? ajatteli hän. -- Koira on joko menettänyt järkensä

janosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen

kuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei

tehnyt mieli illalla syödä... Mikähän siellä on?...

Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin...

-- Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua... Ehkä on siellä

neekerikylä?...

Toivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira

koetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen

suuntaan.

Leirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli

tytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei

välittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi

sen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn

ja sytytti raketin.

Samassa lensi punainen käärme vinkuen ja suhisten ilmaan. Stas katsoi

etäisyyteen. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

Kului minuutti, kaksi kolme, neljä -- ei mitään! Pojan kädet

retkahtivat rennosti riippumaan, pää painui alas, ja sanomaton suru

kouristi hänen rintaansa.

-- Turhaan! Turhaan! kuiskasi hän. -- Minä menen istumaan Nelin

viereen, niin kuolemme yhdessä...

Kaukana, hyvin kaukana hopeahohteisessa yössä kohosi yhtäkkiä tulinen

rihma ilmaan ja hajosi kultaisiksi tähdiksi, jotka putosivat hitaasti

kuin kyyneleet maahan.

-- Pelastus! huusi Stas.

Ihmiset, jotka äsken makasivat puolikuolleina tasangolla, riensivät

nyt nopeasti yli ruohikon, halki kuivien pensaitten. Ensimmäistä

rakettia seurasi siellä kaukana toinen, kolmas. Kuului jo laukauksia.

Stas komensi miehensä ampumaan, ja kaukaa kuului yhä selvemmin

vastalaukauksia. Stas ja Nel riensivät ratsain tasangon yli

pelastusta kohti. Saba juoksi sivulla, King tömisti takana.

Leirit olivat monen kilometrin päässä toisistaan, mutta kun

molemmilta puolilta kiirehdittiin yhtaikaa toinen toistaan päin,

välimatka lyheni nopeasti. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun saattoi

jo, ei ainoastaan kuulla, vaan vieläpä nähdä laukaukset. Jo lensi

raketti muutaman sadan askelen päästä ilmaan. Sitten näkyi muita

valoja, ja hetken kuluttua Stas seisoi neekeririvin edessä loimuavien

tulisoihtujen valossa.

Stas tunsi heidät ensi silmäykseltä. He olivat kapteeni Glen ja

tohtori Clary.

46

Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan

ollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu

retkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan

Kilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella

olevia tuntemattomia seutuja.

Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli

ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä

englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat,

että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi;

yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.

Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä

hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon

tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty.

Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken

toivonsa.

Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon

rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä

Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt

laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.

Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada

levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä,

hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää

kestävän levon alkaneen.

Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät

tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä

muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa --

laiskotteluun.

Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten

töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:

-- Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)

Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta

ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.

-- Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.

Kapteeni tuli.

-- Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei

hämmästynyt vähemmän kuin tohtori.

-- Leija! huudahti hän.

-- Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis

voinut joutua tänne?

-- Tämäpä vasta kummallista!

-- Täytyy ottaa leija alas.

-- Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda

leijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa

tuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti

alas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä

kirjoitusta.

-- Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja

alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat

vavista.

-- Glen, sanoi hän, -- ota ja lue, niin saan kuulla, olenko

hourupäinen vai valehtelevatko silmäni!

Kapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty

paperi, ja luki:

-- Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista

Fashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä.

Kuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on

Abessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista

apua.

Leijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: "Tämä leija, N:o 54, on

lähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä

ei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko

kanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. --

Stanislaw Tarkowski."

Kapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.

-- Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.

-- Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.

-- Siinä on selvästi kirjoitettu: "Nelly Rawlison ja Stanislaw

Tarkowski."

-- Aivan selvästi...

-- Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?

-- Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.

-- Mutta mistä me etsimme heitä?

-- Eikö leijassa ole enempää?

-- On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa.

Tuskinpa siitä saa selvää.

Molemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa

tarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: "Sadekausi on ohi."

-- Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.

-- Poika on unohtanut ajanlaskun.

-- Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen.

Olet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.

-- Jos niin on, he saattavat olla lähellä.

He harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä

uskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan

tuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin

päässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että

jonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista

lehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan.

Mistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä

joltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he

olisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta,

kuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja

villeiltä!

Kaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.

-- Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. -- Se mahtaa olla

oikein Jumalan ihme!

-- Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. -- Mutta poika!... Sehän on

hänen ansionsa!

-- Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!

-- He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!

Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin

toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla

he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle

tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät

tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen

karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten

he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.

Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri

olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.

Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle

ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia

ainakaan elävinä.

Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi

sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin

voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi

erämaahan.

Tuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu,

koskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat

kokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä,

mikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.

-- Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten

piipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.

-- On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi

Clary vähän ajan kuluttua. -- Minä ajattelen, että jos he vielä

elävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä... ypö

yksinään... sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön

enkelimäisiä kasvoja?

-- Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.

-- Minä antaisin katkaista käteni, jos...

Hän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä kapteeni Glen karkasi pystyyn,

ikäänkuin jokin olisi yhtäkkiä polttanut häntä.

-- Raketti!... kaukana! huusi hän. -- Raketti!

-- Raketti! toisti tohtori Clary.

-- Siellä lienee jokin karavaani...

-- ... joka on löytänyt lapset...

-- Paljon mahdollista -- äkkiä sinne!

-- Eteenpäin!

Kapteenin käskyt kajahtivat leirissä. Sansibarilaiset olivat tuossa

tuokiossa jalkeilla. Soihdut sytytettiin. Useampia raketteja ja

laukauksia ammuttiin vastaukseksi.

Kaukaa kuului vastalaukauksia. Oli varmaa, että siellä oli joku

eurooppalainen karavaani, joka jostakin tuntemattomasta syystä pyysi

apua.

Kapteeni ja lääkäri riensivät pelon ja heikon toivon kannustamina

eteenpäin. Löytävätkö he nyt lapset vai eivätkö? Tohtori ajatteli,

että jolleivät he löydä, ei auttaisi muu kuin ruveta etsimään lasten

ruumiita kuivista erämaista.

Puolen tunnin matkan jälkeen maa muuttui epätasaiseksi eikä voinut

enää nähdä kauemmas. Mutta he olivat niin lähellä, että saattoivat

kuulla hevosten töminää.

Vielä vähän aikaa -- ja kummulle ilmaantui ratsastaja, jonka sylissä

oli suuri valkoinen esine.

-- Soihdut ylös! komensi Glen.

Samassa ratsastaja pysähtyi ja huusi:

-- Vettä! Vettä!

-- Lapset! huusi tohtori Clary.

-- Vettä! huusi Stas yhä.

Poika työnsi tytön kapteenin käsiin ja hyppäsi satulasta alas, mutta

samassa hän alkoi horjua ja kaatui maahan kuin kuollut.