Stas silitti hänen päätään, otti sitten _Erämaan halki

missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian

senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut

nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas

itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja

koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

-- Mitä sinä teet? Nel kysyi,

-- Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. -- Edes

viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on

ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on

aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti

sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

-- Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.

-- Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan

eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et

tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat

jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma

kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle,

ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi,

mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös

turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka

ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä

haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta

alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä

sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin

muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin

suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua

baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän

asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai

päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä

päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

-- Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, -- meidän täytyy ajaa

edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti

savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä

suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden

vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.

Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta,

toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros

kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta

palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita,

jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä.

Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri

boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään.

Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta,

Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli

säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä

takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin

piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi

hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan.

Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä,

missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja

putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän

uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti

musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös

ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan

nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa

sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan

viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne

tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille

käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti

viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi

vaikka heti mennä sen luo.

-- Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää

leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä

varmasti.

-- Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, -- että minä voin uskoa

sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä

metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa

turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että

esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin.

Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt

lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät

lapsensa niitä lepyttämään.

-- Siinä sen näet!

-- Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi

varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja

kysyi:

-- Minä tein kuin olisin -- sano! -- kuinka monta vuotta vanha?

-- Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

-- Sinä teet aina pilaa.

-- Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

-- Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

-- Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, -- mutta se ei ole

niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan

vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

-- Minkä tähden?

-- Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja

tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen

varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi,

että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut

tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen

hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli

suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei

miellyttänyt häntä.

-- Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, -- kun heitti niokan (käärmeen)

koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden

Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan

asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen

puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi

niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko

päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään

eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus

osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli

täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia

hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun

kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä

hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi

aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos,

saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan

kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka

olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla

aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

-- Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. -- Luuletko, että sieltä tulee

vielä toinenkin käärme?

-- Ei. Kali pelkää Mzimua.

-- Mikä se Mzimu on?

-- Paha henki.

-- Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

-- En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on

nostanut poppamiesten majoissa.

-- Noidat eivät siis pelkää sitä?

-- Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja

sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille

banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

-- Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

-- Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, -- elefantti ei

olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on

kuolema...

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta

aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin

kovemmin.

-- Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen

kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän

selitti:

-- Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut,

romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu.

Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu

syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja

huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi

neekeripojalle:

-- Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä

polvilleen.

-- Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään

Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt

häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi

seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä.

Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta,

hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas

oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone,

jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle.

Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa

ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan

kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja

Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne

sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin

virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi

savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka

alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika

otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän

selitti Stasille vielä samana päivänä:

-- Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse

rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

-- Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

-- Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain

täytyy tehdä työtä.

-- Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

-- Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä

suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö

bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja

huutamaan:

-- Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

-- Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

-- Bibi on... bibi on... hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä

istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä,

lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

-- Aka! Aka! Aka!...

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla

silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut,

eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.

Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä

täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret

olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä

pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin

pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli

pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko

paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen

kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi

ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut

puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota.

Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko

hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken

alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen

rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja

suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä,

että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän

antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka

hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen

heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin

yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään,

tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita

oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan

elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja

höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken

alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo

ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä

huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa.

Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä

oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö

empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle.

Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi

selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui

kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman -- kun

jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä

kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin

hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin

osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle

pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua... ja antamaan nämä

kukkaset...

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin

käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa

Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta,

kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten

toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen

huojumaan edes ja takaisin.

-- Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö,

vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä

vastatusten, elefantti suuri kuin kallio -- tyttö pieni olento, jonka

eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä

elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja

oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin

olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

-- Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä

se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä

pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla

kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän

ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua

se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa

tyttöä ilmassa.

-- Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi

jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin

tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi

elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa

pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia

vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa

kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat,

sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei

jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön

tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan

kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka

aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä

neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä

sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa

korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö

istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että

olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä

olisi liikkuneet.

-- Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

-- Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti

liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti

korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri

ja sanoi:

-- Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat

vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut

pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

-- Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!...

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut

tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli

vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun

elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen

kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi,

se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti

toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

-- Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi

kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri

ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa

käsiään huutaen:

-- Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin

rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita

elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin

heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti

ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä,

se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui

vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut

päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä

tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois,

mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin,

katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

-- Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

-- Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

-- Peräydy, toisti Stas painokkaasti, -- muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä

jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin

korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä

nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

-- Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli

tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin

koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki

kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun.

Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä

joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa

nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää

nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä

omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin

ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä

kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi

turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas

meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen

pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä

ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin

varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein

iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi

selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret

ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja

sanoi:

-- Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä

saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Ja saisipa niistä vielä muutakin.

-- Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

-- Leijoja.

-- Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs

muutamia.

-- Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein

parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi

lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas...

Samassa hän läimäytti otsaansa:

-- Sainpa ajatuksen!

-- Minkä?

-- Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle.

Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule...

-- Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

-- "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet

Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat..."

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

-- Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?...

-- Mitä sinä, Stas?...

-- Ei mitään, ei mitään... Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan

päässä Valkoisesta Niilistä itään"... Kun tuulee pohjoisesta tai

lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata...

ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

-- Leijoja?

-- Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä

kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli

levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel

vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle

elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen

täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui

vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä

Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut

Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.

Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut.

Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän

tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään,

mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli

noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä.

King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta

ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin

viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita,

miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo

selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän

lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut

kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille,

vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

-- Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta

patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava

syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja

King pääsee vapaaksi.

-- Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

-- Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. -- Se on minulle

yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

-- Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio

ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää

patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin

olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa

ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että

me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet

joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on

hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

-- Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja

puolustaa meitä.

-- Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi,

niin kuin minä luodikollani.

-- Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön

kaloja.

-- Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että

kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

-- Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

-- Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä

hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on

elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun

elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää

ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa

patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

-- Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt

mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet

häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel

ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa

haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi.

Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman,

mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin

sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet

kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho

oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä

hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja

sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet

enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat

sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän

tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

-- Tse-tse! hän sanoi Stasille. -- Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä

kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä

niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa.

Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee

parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla

laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy

ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi

niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla

kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset.

Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana,

miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että

ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa

Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet

taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään

muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.

Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

-- Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden

kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua

Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa

piirissä.

-- Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, -- muuten joku ryöstää

sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

-- Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli

levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

-- En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

-- Mikä sinun on?

-- Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä

itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä

jotakin pahaa:

-- Stas, minä taidan olla sairas.

-- Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti

hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

-- Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

-- Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas

oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle.

Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän

Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty

lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko

yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta

ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian

hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten

alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt

aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista

liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen,

ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä.

Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi

pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja

juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska

hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi

kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon

tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan

sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis,

mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia

meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki

Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

-- Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi

salaperäisesti:

-- Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

-- Miksi?

-- Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta

tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet

vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen

varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella,

nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen

siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta

ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

-- Stas!

-- Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen

yhä kiihkeämmin:

-- Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

-- Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä

tehdä, hän suuteli kättä.

-- Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas

joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi

ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas

istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

-- Stas!

-- Mikä sinun on, aarteeni?

-- Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin

hänen ruumistaan.

-- Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

-- Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten

sanoen:

-- Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika...

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin

maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä

rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin

nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun

koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

-- Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. -- Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta

ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea:

vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta

ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja

lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä

muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon

kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että

kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta

kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi

rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa

aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä.

Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä.

Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut

niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret

lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli

myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli

Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä

luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin

tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta

jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu

syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen

puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että

jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa,

mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin

häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen.

Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu

muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi

neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin.

Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä

kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli

haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia,

joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia,

punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä

kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat

edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika

antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui

uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi

voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut

hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut

Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat,

huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä.

Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan,

ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla

olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.

Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen

taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin

ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän

oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo.

Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta --

hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä

onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan

tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut

häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne

dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän

soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi

eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä.

Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen

hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet

ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän

nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa

kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa

voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi

kuolemaa.

-- Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, -- mutta

sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan

luokseni...

-- Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei

voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet

takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun

Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen

näköisenä:

-- Suuri herra! Suuri herra!

-- Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

-- Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi

laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi

kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian

hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että

savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se

ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä

puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta -- dervishit.

Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai

Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee

ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen.

Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä

olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä

Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin

hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet

valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi

askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä

sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba

makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö

oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

-- Ehkä minä en kuolekaan.

-- Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet

voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

-- Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun

niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen -- muistatko? -- niin minä

en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

-- Oh! huokasi Stas, -- antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes

hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa

alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli,

nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat

arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia

haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka

ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren

rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää,

vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät

lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata

sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa.

Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt

Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat

kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta

tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta

luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin

olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

-- Minä lähden sinne, Stas ajatteli, -- lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä,

olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi,

että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan

katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli

viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten

ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja

kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja

ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän

varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät

johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin,

niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat

Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet

suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli

varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen

ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän

pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se

oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua

yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata

pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja

leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas

muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään

Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen

samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman

pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin

luokseen ja sanoi:

-- Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean

kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne

ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

-- Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

-- Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. -- Minä kiellän sinua

lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

-- Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen,

että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti

kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille

korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

-- Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole

hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi

luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan

suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä,

jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja

kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain

ympäri ja hoki alakuloisesti:

-- Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä

neekerin päälaelle ja sanoi:

-- Mene sisälle, Kali, ja... Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet

alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin

korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua

siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi,

saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen

latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että

leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin

päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän

päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua.

Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan,

kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki

hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että

jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä

eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja

ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla

kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin

kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä

oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai

villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut.

Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen

hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten

pärskyntää -- ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta.

Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan

korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan

vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan

petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas

kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi

yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä

oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli

eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen.

Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.

Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa

suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä,

joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

-- Nasibu, missä olet?

-- Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

-- Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

-- Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa

paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla.

Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden

otsalleen:

-- Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. -- Tämä ei

ole siis mikään harhanäky!... Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua.

Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja

sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Valkoihoinen poika!... Olen siis saanut nähdä vielä yhden

valkoihoisen!... Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit

sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että

kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi,

jollei saa kiniiniä.

-- Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. -- Mutta kiniiniä

voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia

pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon,

matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi

Stasille:

-- Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle

ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin

hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin

Zürichistä... Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua

hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.

-- Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas

Stasille.

-- Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan

sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi

dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

-- Niin sanoin, herra.

-- Entä mitä aiot nyt tehdä?

-- Paeta Abessiniaan.

-- Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat

Abessinian rajoilla.

-- Muuta emme voi tehdä.

-- Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt

olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas

katseli häneen ihmetellen.

-- Entä tämä leiri?

-- Tämä on kuoleman leiri.

-- Entä nuo neekerit?

-- Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

-- En ymmärrä...

-- Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien

seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki

kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle...

-- He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei

olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

-- Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!... sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen

sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

-- Hevoset siellä vain... sanoi sveitsiläinen. -- Minä olen ottanut

ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli

noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun

minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt

ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai

patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat... Ota myös hevonen,

jotta pääset pikemmin sairaan luo... Kuinka vanha hän on?

-- Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

-- Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä,

kahvia, viiniä... Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna

hakemaan lisää.

-- Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja

auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

-- Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet

aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta,

koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?... Ei!... Minä tiedän,

että olet yksin ja että tämä on vain malariaa... Voi tätä Afrikkaa!...

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä

merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella.

Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista,

jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli

lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina

kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet

voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen

itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! -- onhan minulla

nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin

kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne

todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen

mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä

hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein

Neliin. -- Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä

kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi

lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas

huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut

vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat

ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat

jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät

öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli,

kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi

onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla.

Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen

tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden

hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen

herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

-- Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi

Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas

olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja

lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

-- Sido hevonen, Stas sanoi, -- tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä

vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas

meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat

kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

-- Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

-- Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta

mikset sinä nuku?

-- Olin poissa.

-- Missä?

-- Apteekissa.

-- Apteekissa?

-- Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä

välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän

huoahti ja virkkoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja

iloisesti:

-- Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin

mielin:

-- Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen

viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot

minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?... On minulla toinenkin

pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän

mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä

on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä

neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin.

Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista

kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan

saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen

teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin

utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut

hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut

kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään... meni yöllä dshunglan halki

kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että

kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan.

Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta

tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän

olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä

hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen

ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä,

tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä

sydämellisesti, sanoen:

-- Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

-- Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. -- Erinomaista!...

Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä.

Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

-- Mea, tuo nyt bibille teetä!

Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen

levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi

mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja.

Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta

täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten

Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin

varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä

auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka:

kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat

Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat

eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan

hetken vaiti sanoi:

-- Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä

nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea

ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi

poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

-- Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

-- Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä

täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa

olette?

-- En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta,

kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli...

-- Se oli Sobat, Linde keskeytti.

-- Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli

kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla

vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se...

-- Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään

ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät

tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee

luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään

varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi

lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä

täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla

asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on

rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille.

Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on

huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan

kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo,

mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen

maahansa.

-- Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

-- Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy

sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien

käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot

siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa

hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

-- Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

-- Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa

ääneti.

-- Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, -- on noin

yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja

erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat

virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja,

jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä

lähetysretkikuntiakin... Kun minä huomasin, etten dervishien tähden

voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin

päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti...

-- Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

-- Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut

toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen.

Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt

se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä

purin käsiäni tuskasta...

-- Kyllä te vielä paranette.

-- Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität

minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle

se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella...

Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan...

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

-- Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta,

vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren

rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette

matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi

kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on

mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen

taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein

terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren

pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää

kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille...

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi

kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

-- Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä

täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800

metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on

kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin

kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla,

joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen

neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat

orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli

sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan,

mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana

Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä

lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita.

Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä

saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen

tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei

siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin

korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä

kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse

voit koota uusia voimia.

-- Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

-- Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat

rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he

ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

-- Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

-- Sehän on hyvä, sanoi Linde. -- Hän voi olla teille suureksi

avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän

kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia,

jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

-- Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä

olen varma.

-- Ehkä, sanoi Linde. -- Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet

minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

-- Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

-- Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, -- minä toivon sen pian

tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan

turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut,

osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan.

Nuo eivät enää herää, -- hän viittasi nukkuviin neekereihin, --

tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa,

mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa...

Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat

paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla

mailla... Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän

ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta.

Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta

nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

-- Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

-- Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia

kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli

kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin

Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut

suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä,

mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli

suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden

ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen

Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien

kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä

ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset

seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle

matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut

suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman

Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren

rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi

tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa

keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä

palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt

Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin

puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti -- ja koko

karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta

peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta

lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen

metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi

varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja

murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun

nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan

ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja

verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka

päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä

peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut

muuttamaan.

-- Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, -- että

noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille

ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa,

pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

-- Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella

äänellä:

-- Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos

sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois

näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman.

Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä

vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä

heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän

ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!..."

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

-- Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, -- etten ole tehnyt

niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy

kuolema minunkin ylläni... ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin

jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle...

Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä

vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.

Stas itki.

Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui

kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen

otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat,

mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka

heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien

kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa,

erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea,

harmaansininen ja ikään kuin surullinen.

Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu,

hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat.

Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano

vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla.

Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas

etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.

Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää

myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä

sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen

vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.

Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä

vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse

hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita

ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä

perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen

kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.

Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä

kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto.

Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban

huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden

ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti,

mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän

kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa

mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.

Sillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit

kuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat

paikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli

vain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun

kuluttaneena.

Vihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King

vapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä

nosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin

myös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani

sen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen

kannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin

kärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne

rupesivat leikkimään keskenänsä.

Eniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä

siltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa

viikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella,

mutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin

käskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti

vähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.

Kun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja

tukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään

näkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja

juoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut

muut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta

poika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän

päivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet

pamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.

Vihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin

tärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi

rotkoon.

Räjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli

särkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.

Riemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin,

Kalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä

tuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen

nimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King,

ja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.

Samana päivänä Nel johti elefantin "ulos maailmaan". Jättiläinen

seurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen

kylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä

puita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa.

Illalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi

Neliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.

Päivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei

tarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään

helppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta

laulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:

-- Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra

halkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa

laiskoitella ja syödä jah! jah!

Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä

ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.

Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena

aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä

eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän

kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin

vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös

melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan

kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä

Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin

katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä

palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka

piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä

karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon

Linde-parka jäi.

Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he

olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän

peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja

alkoi nousta ylös sitä pitkin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla.

Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä

oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä

hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa

ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten

suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja

poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut

kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että

räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.

Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski

Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita

oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne

ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan,

ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli

houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa

puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas

ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban

haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.

Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten.

Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan

majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt

Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka

he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut

väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi,

että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.

-- Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.

-- Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät

oltavat.

-- Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.

-- Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka

lopun ikäänsä.

-- Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme

paikkaa?

-- Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun

nimesi: Nel.

-- Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.

-- Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.

Seuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain

tutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat

ja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli,

oli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli

mahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti

Kingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua

yöt rauhassa. Keskellä "saarta" oli kirkas lähde, josta juoksi

puro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen.

Eteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin

mieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.

Dshunglameri ympäröi "saaren", jolta oli mahtava näköala. Idässä

kohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän

peittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä

silmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla

yhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja

yksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä

ruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja

ja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin

laiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita

Kali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.

Itse "saarella" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin

lumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja

tunturikyyhkysiä.

Stas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. -- Ilma on

terveellistä, hän ajatteli, -- ravintoa on runsaasti, ja täällä on

kaunista kuin paratiisissa!

Palattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä

yksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt

tiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät

olleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun

ystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin

tuoretta maitoa.

-- Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun

he olivat kotiutuneet vuorelle.

-- Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä.

-- Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on

Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia,

ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä

olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään.

Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon

ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi

pyssymiestä. Neljänneksi -- oletko unohtanut leijat?

-- Leijat?

-- Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa.

Se olkoon sinun tehtäväsi.

-- En minä halua leikkiä niillä.

-- Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä

saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan

niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.

-- Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.

Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi

jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat

dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he

aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen

Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään

päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.

-- Monet niistä, hän sanoi, -- putoavat lähelle, mutta jos yksikin

lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin

olemme pelastuneet.

Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille

viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät

rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä

aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta

peläten hillitä häntä.

Stasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää

mahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja

vei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan

kahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä,

sillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat

kuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua

Stas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen

tavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys

oli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.

Ensimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen

puhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän

leikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan

Karamojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen,

ilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja

katosi pian näkyvistä.

Nel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi,

ettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren

terveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa

kolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.

Stas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume

tarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli

kasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat

lisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan

olivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja.

Kun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä

tuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä

hän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä

niitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi

sarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti

hänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria

karavaaneja, hän ei myöskään pelännyt.

Stas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He

alkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se

olikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli

mielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille

ominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja

paratiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he

tulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin

Kali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:

-- Söikö Kain hänet myös.

Musta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä,

mutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa

perintötietona sukupolvesta toiseen.

Hän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa

Mzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito

afrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:

-- Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.

-- Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän

hetken mietittyään.

-- Oikein! sanoi Stas. -- Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika

arvelematta:

-- Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi

mustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui

lämpimiin sydämiin.

Jonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista.

Ristivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista

pumpulikangasta ja sinisen helminauhan.

Mea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan

valkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä,

että hänen sielunsa oli nyt valkoinen.

Stas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon

paremmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää

harjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin,

sitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä

samoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä

varomattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä

pensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen

huutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin

heittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas

ei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat

iltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut

sen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja

Samburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla

itään valtameren rannikolle.

-- Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, -- että me tulemme sinun

kotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?

-- Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen

surullisesti päätään.

-- Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin

nousee suuren meren takaa.

-- Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. -- Bassa Narok! (Suuri

musta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!

-- Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla

wa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän

luokseen.

-- Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän

Mzimun eteen.

-- Entä tottelisivatko he sinua?

-- Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.

Se merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan

vanhin poika.

-- Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä

ja että vanha kansa sen vielä muistaa.

-- Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli

kierretty kangasta.

-- Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, -- vaan

arabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat

vaaleampia iholtaan.

-- Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista

ihmisistä?

-- Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.

-- Miksi?

-- Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan

juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.

-- Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme

meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta,

helmiä ja pyssyjä?

-- Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy

ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven

toisella puolella.

-- Entä keitä asuu samburulaisten takana?

-- Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.

Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää

matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi

tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia.

Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta

eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden

jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa.

Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät,

että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa

oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää

harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli,

että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat

nähneet Libyan erämaassa.

Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien

hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan

kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli

lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko

matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.

Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille

avuksi, ehkäpä turvaksikin.

Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin

näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi

lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas

vuorten taa.

Stas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa

tyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.

Pikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja

jauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien

raskaimmat hedelmäkimput.

Mutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa

kokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä

kuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että

valkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä

ja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä

karvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja

nokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.

Onneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain

takajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen

helposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.

Alkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua

häviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta

apinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti

saalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan

vaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen

takaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun

ja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista,

ja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava

"metsäpaholainen", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa

pää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä

torahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun

metelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää

uhrinsa.

Gorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä,

suurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat

olivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa

Nasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.

Stas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta

pelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel

vuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei

ollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.

Stas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli

uteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:

-- Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?

-- Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha

pelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.

-- Entä milloin lähdemme?

-- Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata.

Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.

-- Isän luo! Isän luo!

-- Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.

He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui

heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat

rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain

selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi

Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja

Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin

jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu

matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat

olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla

paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin.

Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen

auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset

ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään

matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa,

jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti

tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä

on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi

koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta

paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King

leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka

kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat

ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että

he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä

päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden

kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata

Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä

Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden

laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä

sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa

kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia

ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua

villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he

tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan

pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään

saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta

Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä

Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut

erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali

vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven

toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei

sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin

koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä,

hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli

tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei

ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys,

että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta

koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät

he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että

heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla,

luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin

kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä

valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta,

ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin

voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa

kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin

oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli

kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta,

sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on

kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti

kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja

lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä

oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan.

Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli

runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön,

mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit"

suurten puitten varjossa.

Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä,

sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli

niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin

elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen

aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä

tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon

heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille:

"Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun

odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa

uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka

hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko

talo joutuu riemun valtaan... ja isät iloitsevat... ja kaikki

iloitsevat... ja sitten he tulevat meitä vastaan... ja minä kierrän

käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä..."

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet

tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki

ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että

hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt

kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään

heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava

Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja

eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat

haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni,

ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen

antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet

viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki

jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja

pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

-- Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä

takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin

ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän

ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

-- Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on

naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

-- Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. -- Sano sinä heille, että me

tulemme ystävinä.

-- Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja

alkoi huutaa:

-- Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan

hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.

Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta

kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys

sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.

Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä

sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän

vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs.

Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho.

Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai

paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta,

mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen

innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen

auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin.

Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat

alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat

heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut

ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet

ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä

näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.

Kali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:

-- Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan,

Fumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa

mieleenne joka sana!

-- Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.

-- Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan

korvansa, jotta hän paremmin kuulisi.

-- M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen.

Hän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut

suinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat

niin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen

pystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat

kuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti

äänensä:

-- M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan

puhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven

rannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät

kuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika,

puhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän

tuo teille hyvän Mzimun!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin,