Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivä_Erämaan halki

rukoili ja siunasi pojan sanoen:

-- Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen

armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä

rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi

työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava

vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen

lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää

Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä

sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota

otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi

jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan

olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

-- Stas, syö puolet! Syö nyt!

-- Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili,

mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä

hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta

toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti

lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit

valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti,

ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa,

ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät

Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

-- Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi

siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä

matkustat Fashodaan.

-- Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

-- Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos

väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua

hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä

koristettiin uusilla ruumiilla -- ja hän kauhistui. Ei auttanut muu

kuin matkustaa.

-- En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään

oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli

epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä

sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä,

että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että

Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat

eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki

etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut

mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan

hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka

olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein

varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin

väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään

lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria,

lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että

Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja

Chamiksen puoleen sanoen:

-- Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

-- Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi

kreikkalainen, -- ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille

teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos

sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille

kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille

englanniksi:

-- Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle

mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että

teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä

perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin

puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

-- Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että

olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja

minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni

Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään

tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta

minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä... Minulla on

samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen

tähtensä olen tehnyt kaiken tämän... Hän kantaa vieläkin povellaan

pientä hopeista ristiä... Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku

tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin

eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi

sitten puhua muusta:

-- Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette

siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä

olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä

armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina... Mutta kuka tietää,

kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää

teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän

on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti

tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan

autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta -- hoitakaa siis kuin

silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

-- Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää

Neliä nälässä, Stas pyysi.

-- Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan,

joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut

hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi

hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

-- Jumala sinua siunatkoon, lapseni!...

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului

hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.

Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja

huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta

ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen

läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren,

jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa

puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset

painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua.

Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki

rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan,

vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut

yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä)

kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja

ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla

paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät

arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta

Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit

olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi

Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut

välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi

Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä.

Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa.

Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan

suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta

luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta,

moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

-- Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää,

koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta

Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit

joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula

huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja

antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä

toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono

metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta

ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit

kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan.

Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti

vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski

panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä

kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana

päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä,

jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta

Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina

uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt

hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt

hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta

saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti

häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista

lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen,

vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman

näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä

ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim

huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea

ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän

heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria

kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä

lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään.

Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta

tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin,

että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän

kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah,

joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni

tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat

hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin

jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat

näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja

vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin

tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja

Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin

kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja

okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat

kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel

masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan

päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa

korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa

ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti

kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia

nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka

egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti

dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu

mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen,

mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan

sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi

heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi

päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata

oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio

alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan

päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin

kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei

uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille.

Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli

kutsuttu.

-- Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, --

hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on

höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata

Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua.

Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat.

Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa

nämä lapset kuukauden kuluessa.

-- Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. -- Olen

sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska

ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en

soisi lasten liiaksi kärsivän.

-- Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät

Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät

Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville

seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

-- Entä miten he löytävät Smainin?

-- Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä

kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen

neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon...

Smainia ei ole vaikea löytää.

-- Entä voivatko he saavuttaa hänet?

-- Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa.

Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he

saavuttaisivat Smainin.

-- Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa

Fashodaan?

-- Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän

saaliinsa suoraan markkinoille.

-- Mitä on siis tehtävä?

-- Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset

kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

-- Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle

vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että

Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat

sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi

tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa

Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan

pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja

Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin

kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka

kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis

vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan,

koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita

voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat

useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle

kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä

tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin

hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika,

saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut

heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa

ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut

antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta,

palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat

suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä

lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet,

mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port

Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja

silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät

matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.

-- Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei

kuitenkaan näy.

-- En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen

pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo

päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

-- Miksi sitten?

-- Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali

parkaa niin julmasti.

-- Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia

orjilleen.

-- Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti

karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja

nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle

tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle,

jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi

ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli

jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin

metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä,

ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin.

Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä

maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin

kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita,

joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja,

mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi

vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani

olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon

tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli

puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin

sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin

raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä

useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin

vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä

Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä

ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton

siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin

antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla.

Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut

sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo

kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he

voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja

orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan.

Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan

retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle

emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei

enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran

selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja

lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili

Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen

tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä

sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta.

Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta

kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta

purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti

heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa,

jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli

täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt

kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä

hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi

nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin

niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin,

mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot

ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät

keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr

ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa

zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin

suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita,

ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi

täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien

välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta

ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin

kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli

korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin

huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin.

Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja

tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka

koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat

tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia:

"Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin

pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka

ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien

karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia.

Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta

siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

-- Mitä tehdä?

-- Allah! Ehkä se väistyy!

-- Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten

hätäistä hengitystä.

-- Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, -- ja

paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

-- Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle

kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten

hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi

heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta

Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

-- Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei

se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

-- Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta

Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän

kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

-- Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät

kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan

Port Saidissa, huusi samassa:

-- Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran

uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis

aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi

ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä

ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai

läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen

edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät

ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli

Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan

toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit

pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään

tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten

keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama,

ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden

jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin

hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän

oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli

muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä?

Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu... Siis lähemmäksi!

lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta... liian paljon... kolmekymmentä...

kaksikymmentä... Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua...

Stas pysähtyi.

-- Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. --

Nimeen Isän ja Pojan...

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat

ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut

lähestyä sitä liian lähelle -- ja se valmistautui hyökkäykseen

vetäytyen hiukan takakäpälilleen...

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä -- ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten

taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki

kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana,

hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut,

koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he

alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei

olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa

Gebriin.

-- Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. -- Nyt sinä et surmaa enää

Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta,

vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä

rautapalaseksi.

-- He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän

käsissään!... Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti

pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten

keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti

eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja

hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet

ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he

luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi

pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria

kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja

beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi

seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen

niskaan.

Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen,

ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:

-- Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset,

mutta älä tapa Kalia!

Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa

mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja

pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:

-- Nel! Älä pelkää!... Nel! Me olemme vapaat!...

He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa

Mustien maassa.

Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan

ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi,

ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa

ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta

lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni

hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.

Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut

hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä

kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä

niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä

näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten

aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa,

missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä,

mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne

kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat

ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat

ratsut sen esimerkkiä.

Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja

pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi

orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.

-- Herra, nuori neekeri sanoi, -- Kali tekee tulen, suuren tulen!

Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut

kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita.

Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin

varalle.

Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean

kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen

okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun

metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat

sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä

hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti

sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin

kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.

Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori

neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän

oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi

illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että

tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi

osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli,

että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali

sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren

herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin

viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat

sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on

tapettu.

Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä

Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei

hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen

kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet

menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan,

tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän

istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä

siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.

Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen

tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan --

me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen

korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän

tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli

tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.

Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa

suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä

alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon

tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.

Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa

harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä

taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi,

että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että

Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja

istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään

uneen.

Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan.

Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat

liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti

pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti

vikkelästi kuivia oksia nuotioon.

-- Herra, hän kuiskasi, -- ota pyssy, ota pyssy! Stas otti

luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi

notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista,

sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi

ollut tulossa nuotiolle päin.

Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä

ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos

notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi

karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä

eteen osuu.

Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt

ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei

itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi

orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä

armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat

heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän

ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"

Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi

pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät

kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.

-- Hevosia! huusi Kali.

Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat

peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja

nähtyään toverinsa pysähtyivät.

Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta

näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin

laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat

nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran

paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja

sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli

kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut

kallioilla.

-- Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, -- kun

juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.

-- Herra, neekeri vastasi, -- Kali luulee, että niin on tapahtunut.

Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään

ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia,

sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita...

-- Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo

ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.

-- Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään

hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.

Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin

takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.

-- Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.

-- Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten

töminä sinut?

-- Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta,

mutta...

-- Mutta mitä?

-- Minä ajattelin, että sinä suutut.

-- Minä? Sinulle?

Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä

ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.

-- Hän pelkää minua! Stas ajatteli.

Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä

hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka

levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä

hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön

ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä

verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti,

että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli

purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.

Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea

Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät

kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse

tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän

kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa

ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että

ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai

paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt,

ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään

peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän

ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan

omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi.

Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä

kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi

itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja

kysyi:

-- Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:

-- On niin... kauheaa!

Stas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle,

jolla hän oli istunut, ja sanoi:

-- Istu tähän, Nel, nuotion viereen... Yö on kylmä. Kun sinun tulee

uni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.

Mutta Nel toisti:

-- On niin kauheata!...

Stas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten

toisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten

pärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.

-- Kuule Nel, Stas sanoi, -- minun täytyi tehdä niin... Gebr uhkasi

tappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi

ajamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan

minua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi

uhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin

sellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen

raakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin

kärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät!

Tiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia?

Gebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin.

Minua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua

ja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja

sanonut meidät kuolleen kuumeeseen... Nel, minä en tehnyt sitä

raakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun

parastasi minä vain ajattelin.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel

oli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas

jatkoi:

-- Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta

huolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella

pelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset

ovat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä.

Jos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä

Abessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei

onnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen,

ettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä

beduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan

jättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään

Abessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään

sinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan

paremmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla

ole... Älä pelkää minua, Nel...

Tyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi

sanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän

kallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen

kasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:

-- Stas...

-- Mitä, aarteeni?

-- Eivätkö he tule tänne?...

-- Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.

-- Ne...tapetut...

-- Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?

-- Minä pelkään!

Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.

He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta

kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen

olo.

-- Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. -- Tuo on Dinahin puhetta

hengistä... Kuolleet eivät...

Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön

hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää

ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva...

Nel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi

poikaa. Saba nousi ja alkoi murista.

Mutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi

melkein iloisesti:

-- Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle...

Edellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja

Neliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta

keskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja

käskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka...

Nuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla

lounas, koska oli jo myöhä.

Kirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä

levänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli

voimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi

paikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian

jälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.

Tähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja

yksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon

helottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin,

linnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto

muuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta

hengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä

antoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa

paahtavalta helteeltä.

Stas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä

Smainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä

syystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.

Maa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden

seinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli

rikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata

hiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan

hajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon,

tuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät

mielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat

koristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.

Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina

kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka

Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat

näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan,

loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta

Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.

He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä

kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä,

kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien

vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan

aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin

suuntaan oli kuljettava.

Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan

Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia.

Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa.

Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan

kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt

kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut

Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut

kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu

perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan

Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä

vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan

varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta

itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan,

vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa

samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän

rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin

vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän

jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen

samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi,

että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä

maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa

dervishit vartioivat tarkasti.

Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata

neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin

mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa

heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi

neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan

joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin

yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali,

joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli

ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka,

harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui

tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka

on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut

kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin

jostakin eteläisestä maasta.

-- Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.

-- Wa-hima, vastasi neekeripoika.

-- Onko se suurikin kansa?

-- Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.

-- Entä missä on sinun kotikyläsi?

-- Kaukana, kaukana!... Kali ei tiedä, missä.

-- Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?

-- Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.

-- Mikä sen veden nimi on?

-- Musta vesi.

Stas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta,

jotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen

varmuuteen hän kysyi vielä:

-- Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia

savuavia laivoja ja sotajoukko?

-- Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia... (Kali

haritti sormensa) yksi, kaksi, kolme!... Niin, kolme valkoihoista on

käynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä

Kali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.

-- Mikä isäsi on?

-- Wa-himan kuningas.

Stasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan

poika.

-- Tahtoisitko nähdä isäsi?

-- Kali tahtoo nähdä äidin.

-- Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?

-- Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.

-- Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita

isäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.

-- Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa

suurta herraa ja kuun tytärtä.

Stas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:

-- Nel, sinusta on tullut kuun tytär!

Tyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli

hetken vaiti. Sitten hän jatkoi:

-- Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei

tappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.

Neekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:

-- Paljon lihaa, paljon, lihaa!

Stas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien

vangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni

pyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli

kulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä

selvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi

kotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta,

missä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt

kuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen

herätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian

kaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan

jossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata

wa-himalaisia.

Muutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja

vaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa

kasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja

vahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat,

Stas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.

Tuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan

laskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei

näkynyt, mutta että siellä oli "njama". Saattoi helposti arvata,

ettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän

osoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi,

että ne olivat sarvipäisiä.

Nyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti

kallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria

puita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa

oli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää

puhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi

niistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa

rauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja

ampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä.

Muut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka

oli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei

ampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti

hetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin

hoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen

maastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.

Kun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä

Gebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.

Kun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi

nylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa.

Hän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.

-- Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.

-- Näitkö?

-- Kali näki.

Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle.

Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi

hän meni Kalin jälkeen.

-- Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan

kyni lintua. -- Se lähti teidän peräänne.

-- Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen

hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita,

että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se

rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.

Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan

ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas

pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi

lohduttelemaan.

-- Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, -- mutta

ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet.

Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian.

Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa

pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.

Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa

afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se

on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii

metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan

ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.

Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.

Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi

vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika

lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä.

Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta

kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel

nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.

-- Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin

kanssa rupesi makuulle. -- Kali ei tahdo sitä.

-- Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.

-- Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.

Sitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä,

kun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro

oli vartioida tulta, oli nukahtanut.

Kalin paikka oli tyhjä,

Stas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:

-- Missä Kali on?

Mea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:

-- Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo

puuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.

-- Onko siitä kauankin?

-- On.

Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten

tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?

Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys

herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan,

vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen

kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä,

missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin.

Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit

ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen

Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai

joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.

-- Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!

Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi

hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi

kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä -- kaikki tämä

jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen

oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta

tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.

Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten

tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta,

mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.

-- Onko Saba tullut? hän kysyi.

-- Ei vielä.

Tytön huulet alkoivat vapista.

-- Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. -- Muistahan, että se

hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.

-- Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.

-- En voi.

-- Mikset?

-- En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.

-- Entä Kali?

-- Kali on poissa.

Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi

kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.

-- Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois.

Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin,

vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä... Mutta ehkä hän

vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja...

Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman

maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban

oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli

Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.

Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä

oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa

neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.

-- Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, -- ja sentähden

Kali etsi koiran.

-- Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. --

Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?

-- Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla

hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä

lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille

mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi

ylpeästi Meaan ja virkkoi:

-- Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.

Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo

toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista

kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba

kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää,

mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja

jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.

Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja

antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä,

ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt

ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli

ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin

satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut

pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali

oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka

oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta

sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren

kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin

se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia,

jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali

oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen

kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.

Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.

Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin.

Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban

kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha,

mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."

Seuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa

kohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika

läheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa.

Sadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.

Kolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän

yläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella.

Sitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä

lintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta

niitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen

raittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus

karkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin

toivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän

ratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti

leikkiä.

Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät

maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei

ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana

muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön

ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali

kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä

apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin

matkalla tapaamansa paviaanit.

Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat

aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät

leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle

ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi

yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman

askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa

sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka

metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat

kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli

Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista

oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta

putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat

hedelmät vasta alulla.

Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he

vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen

voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui

painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia

tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä.

Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat

apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut

viidakon levottomat äänet.

Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan

karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa,

rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla

etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä

koipien välissä ihmisten turviin.

Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan

maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat

kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.

-- Kali, lisää tulta, Stas komensi.

Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät

sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.

-- Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?... eihän? Nel

kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.

-- Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on...

Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän

pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.

Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi,

ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas

loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat

huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:

-- Älä pelkää, älä itke!

Nel vastasi kuten kerran erämaassa:

-- En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee...

Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset

yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen,

elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi

ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:

-- Herra! Niitä on kaksi!...

Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet

hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui

herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei

pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku

sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät

lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban

ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti

niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta

nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia,

koska hän levitti sormensa ja sanoi:

-- Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi... ei kaikkia!... ei

kaikkia!...

-- Enemmän tulta! Stas komensi.

Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti

päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.

-- Mitä siellä on? Stas kysyi.

-- Sataa! vastasi neekeri.

Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban,

eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa,

mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan

ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän

suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria

vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa

rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien

läpi.

Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain

höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.

-- Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti

Stas Neliä.

Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli

itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne

kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.

Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se

olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta

kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.

Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun

ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.

-- Mitä sinä nyt?... kysyi Stas.

-- Kali kiipeää puuhun.

-- Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.

Kirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui

valtavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi

pyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa,

hehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.

Läpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama

seurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi

ihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen

samassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä,

että olisi luullut kallioiden sortuvan.

Sitten oli taas pilkkosen pimeä.

Stas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli

vielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi

kaataa sen ja viskata ties minne.

Myrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli

epätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako

hänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta.

Purjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta

neuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa,

missä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen

metsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua

ne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky

oli hajoittanut zeriban täydellisesti.

Silloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:

-- Suuri herra, puuhun!

Samassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.

-- Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.

Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti

köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja

huusi: Vedä!

Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli

lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan

rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle

tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi

puhaltaa häntä sieltä pois.

Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten,

mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua

viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.

Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi

puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin

sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava

voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja

hänellä oli kivääri selässä.

Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään

huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko

Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti.

Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta.

Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo

tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes

nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä

tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena,

että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma

muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän

mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa.

Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä

hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.

Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta

sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään

suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi

muuttunut järveksi.

He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin

kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut

merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi

käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta

juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren

hyytymään suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua,

kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman

kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja,

raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

-- Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.

Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja

turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin

hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään.

Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä.

Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten

ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka

olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin

pääsi.

Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat

jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta

täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut

heidät varmasta kuolemasta.

He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä

alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen

mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan

ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan

noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin

kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja

ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi

kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja

punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja

sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.

Näin kului pitkä yö.

Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän.

Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat

leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean

tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän

kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan

hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.

Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi

ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä

oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa

oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että

hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä

esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen

kalloon.

Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta

tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän

otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita

ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi

joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi

muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut

kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun

väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä

tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla

takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan

huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli

käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.

Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas

notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada

kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku

hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut

niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta

hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman

ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat

vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden

mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.

Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan

takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi

jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin

liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas

oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin

kuin mitkään oksista kyhätyt majat.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin

liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja

häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo

ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.

Sitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi

tahtonut sanoa:

-- Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.

Saba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella

vaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi

Nelille.

Kun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli

durraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo

kuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että

Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.

-- Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.

-- Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.

-- Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat

kylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä

minäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?

-- Päätäni särkee hiukan.

Stas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin.

Se merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:

-- Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis

sää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.

Nel katsoi peloissaan häneen.

-- Emmehän jää tänne yöksi?

-- Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me

etsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne

zeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.

Mutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he

ajaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi

ummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.

-- Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, -- sillä

siten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat

väsyä tai tunnet voivasi huonosti.

-- En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua

mainiosti.

-- Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea

saavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.

-- Hyvä on! Hyvä on!

-- Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme

kuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin

paljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta

kokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää

tänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua

muutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.

-- Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen,

että minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä...

-- Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse

välittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut

yökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta

sinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta

tänään näytät... Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät

ja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.

Stas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti

päivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi,

että tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. "Mutta mitä minä sitten

tekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?" poika ajatteli.

Hän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun

luo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli

viimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä

"mustan hetken" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset

oireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää

sen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin

tulisi käymään.

Peittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön

luo ja sanoi:

-- Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.

-- Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.

-- Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää

vastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut

sudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut

hyvä ja pitänyt hänestä huolta.

Sitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen

maistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti

aamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa

karavaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset,

kuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät

voineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että

he nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.

Kello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan

matkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat

toisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan

ajoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla

oli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana,

mutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin

osasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä

tulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään

leirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi

ei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita,

vakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että

siitä oli kulunut kymmenkunta päivää.

-- Se todistaa, Stas sanoi, -- että Smain mahdilaisineen on niin

kaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.

Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta,

sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin

läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä

ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka

paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien

kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka,

kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä

eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä

jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat

kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten

aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja,

viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia

suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi

vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään,

sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä

luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai

riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi,

valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli

pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen

eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit

olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli

muodostunut syviä käytäviä.

Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei

kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia

ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin

kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa,

milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä

ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja

valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat

puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten

pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä

oli valkoisia viiruja.

Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen

ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia

haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli

vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen

nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän

väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi

niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas

hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:

-- Siellä siafit söisivät sinut.

-- Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?

-- Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on

kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena

ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain

hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit

ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa

vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki

väistyvät niitten tieltä.

-- Entä selviytyisitkö sinä niistä?

-- Minäkö? Tietysti!

-- Millä tavalla?

-- Tulen tai kuuman veden avulla.

-- Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.

Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta

iloisesti:

-- Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun

huolekseni.

-- Minun pääni ei ole enää kipeä.

-- Jumalan kiitos!

Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut

kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä

hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti

karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.

Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen

kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään

seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä

tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa

satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti,

jottei tyttö heräisi.

Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti

niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut

viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin

hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi

ajattelemaan:

-- Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt

pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen

me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi

on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä.

Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt

hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi

varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän -- kuinka hyvin hän

nukkuukaan! Jumalan kiitos!

Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan

Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:

-- Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina

pitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!

Kun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:

-- Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin

paljon ja että hän on minun holhokkini.

Stas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään "pikku tyttösen"

vyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi

itseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi

että Kali mutisi Stasia ylistellen:

-- Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah!

Suuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon

lihaa! Jah! Jah!

-- Kali, kysyi Stas hiljaa, -- metsästävätkö Wa-himan asukkaat

leijonia?

-- Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset

kaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin

wa-himalaiset nauravat.

-- Mitä he sitten tekevät?

-- Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona

on kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät.

Leijona on hyvää.

Hän taputti tapansa mukaan vatsaansa.

Sellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi,

mitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa

antiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes

kuulivat veden kohinaa.

-- Mitä se on, kysyi Stas, -- joki vai koski? Kali nyökäytti päätään.

He ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.

-- Koski! huudahti Stas uteliaana.

Mutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este

sulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.

-- Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.

-- Katsohan! Stas vastasi. -- Suuri kivenjärkäle sulkee tien.

-- Mitä siis teemme?

-- Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen

matkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös.

Iltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset

vähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?

-- Kuulen.

-- Tuonne me asetumme yöksi.

Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää

samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa

järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:

-- Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä

möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei

kasva sammalta eikä muita kasveja.

Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka

juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.

-- Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet

järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi

kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa

tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen

lohkare irtautua ja syöksyä alas.

-- Mikähän sen sitten on irroittanut?

-- Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka

juuri eilinen.

Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku

olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen

ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja

selkäkarvat pystyssä.

Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli

pelottanut.

-- Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, -- siellä on ehkä leijona.

Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi

mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:

-- Vai leijona -- päivällä!

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:

-- Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!

-- Mikä siellä on? Stas kysyi.

Neekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen

kasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.

-- Elefantti! hän huusi.

-- Elefantti?

-- Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. -- Tämän kallion takana

vesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin,

niin Kali saa syödä -- aah! syödä! syödä!

Ja hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa

ja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että

valkoiset hampaat välkkyivät.

Stas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan,

ettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän

nousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin

istuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat

etsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että

elefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt

haljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut

elefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja

jäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.

Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta

saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi

nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin

korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä

notko, ja he todella näkivät elefantin.

Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei

noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen

reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti

kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.

Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä

ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:

-- Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin

kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut

näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että

se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja

sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut

ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat

liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli

kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti

mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan

jättiläisen viimeisiä hetkiä.

-- Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta

päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi

sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja

akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä

silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

-- Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen

takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

-- Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin

sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen,

mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

-- Kuulehan, Nel...

-- Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun

kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!...

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken,

kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on... Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan

ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian

antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu

elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja

muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen

meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon

reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

-- Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa.

Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan

putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

-- Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi

elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa

katosi lasten näkyvistä.

-- Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas

kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan

äänensä kuulua:

-- Hrrumf!

-- Se tahtoo enemmän!

-- Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas,

neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa,

lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä

alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti

söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo

enemmän, ja -- kuten Nel väitti -- kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet

kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa

elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski

lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli

aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä

kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja

vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä

ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

-- Nyt se etsii kärsällään! Tai: -- Nyt se liikuttaa suuria korviaan!

Ja vihdoin: -- Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli

todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen

kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja,

joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta

näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa

kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään

myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa

pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta

suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

-- Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. -- Kun se nousee takajaloilleen

ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa

ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa

vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen,

jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

-- Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, -- muuten se

olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

-- Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

-- En tiedä, poika vastasi nauraen, -- mutta kun kerran olet ottanut

sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

-- Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja

alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa,

sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa

illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että

oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät

loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko

matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan

rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli

heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja

Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista

niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä

lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet

taivaalle.

-- Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua

mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa,

pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut

tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä

vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

-- Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos

kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

-- Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi

Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli

nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa,

hymyili ja sanoi:

-- Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta,

et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa

tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

-- En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee...

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara

uhannut heitä.

-- Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, -- niin minun silmiäni

ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

-- Miksei?

-- Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta

elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

-- Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne

iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti... Päinvastoin;

paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä

tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa.

Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka

se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me

voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se

jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä

enemmän sääli sitä...

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä

vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet

hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että jos sinä tahdot, niin saat sen

rotkosta pois.

-- Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

-- Sinä juuri.

Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui

pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita,

tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel

itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä

viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi

pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli

nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli

sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä

kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta.

Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle

syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi

auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin

eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi,

mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun

osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään

ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma

herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi

mielissään heilutella suuria korviaan. -- Olen varma, sanoi Nel, --

että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

-- Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi

meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

-- Näetkö, se sanoo, että se on totta!

-- Ehkä, Stas vastasi. -- Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties

ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka

se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme

ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä

sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan

nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka

päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti

hymyillen ja sanoi:

-- Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille

ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja

koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

-- Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi

englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä

kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan

Mealle:

-- Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

-- Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos

jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja

meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä

joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se

oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun

ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän

kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen

askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi:

"Mitä sinä tahdot?"

-- Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

-- Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy

savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

-- Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan,

mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

-- Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui

sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa

myöskin!

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta,