Stasin oli todellakin jano, hän joi palj_Erämaan halki

takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:

-- Pysäytä karavaani.

-- Miksi? sudanilainen kysyi.

-- Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.

-- Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.

-- Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän

tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä,

miten sen kanssa on meneteltävä.

Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.

-- Mikset vastaa? kysyi Stas.

-- Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa

kätesi selän taa?

-- Hulluttelet!

-- En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.

-- Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.

-- Erämaa on Jumalan käsissä.

He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa

oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti

kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi.

Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla

teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä

korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin

leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja

beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä

ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen

ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja

pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:

-- Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!

Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin

hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet

kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka

nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti

karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä

mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit,

jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi.

Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua

tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja.

Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin,

että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä

hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky

joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.

Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta.

Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain

tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä

rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä

hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja

rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja

ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi

hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen,

asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko

pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta

turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä

halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä

paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi

huutaa:

-- Pelastakaa pikku "bint"!... Pelastakaa pikku "bint"!...

Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin

tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet

seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät

maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin

takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen

lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja

karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä

kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen... Asema kävi yhä

vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta

kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat

Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.

-- Surkeata! Idrys ajatteli. -- Mutta myrsky pidättää myös

takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.

Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.

Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.

Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys

kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä

ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian

ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita

olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan,

vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus

sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan;

sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla,

ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi...

Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin

äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi

kuolonhiljaisuus.

Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:

-- Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!

He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei

kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen

tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi

toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat

sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa,

että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena

ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen

levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin

kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet

juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että

koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret

sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni

pimeydessä:

-- Kohr!...

He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten

varovasti laskeutua.

Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä

kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän

muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja

koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän

salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen,

mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti

sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle

luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset

riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin

levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista

pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita,

mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin

rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita

sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin

kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt,

joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä

nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen

pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko

mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa

sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki

näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin

kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja

virkkoi:

-- Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti

hirmumyrskyn ja lähetti sateen.

Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli

menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi

pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah

ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa

silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä

tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas

oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt

hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan

kaulaan.

Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja,

vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi

rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin

koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta

pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut

koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle

hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä

uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.

Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa

vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä

haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla,

etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan

todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun

Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja,

mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin

hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen... näki kamelien

ryömivän päänsä sisään -- ja nukahti.

Varustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen,

sillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui,

luola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa.

Näin kului yö.

Aamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että

kalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen.

Poika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää,

missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Vähitellen hän tuli tajuihinsa.

-- Ahaa! hän ajatteli. -- Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt

luolassa sadetta paossa.

Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että

sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi

laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi

nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi

vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin

vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää

myötätuntoa tyttöä kohtaan.

-- Nel nukkuu... Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, -- mutta minä en

nuku ja... minun täytyy pelastaa hänet.

Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:

-- Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot...

Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen

joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen

ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.

Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä

pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi

vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten

väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.

-- Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, -- ja

huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta

ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi

ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on

pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan

tulen kyllä toimeen...

Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa

täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti

nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan

rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli

näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi

neljä!... Synti ja kauhistus!... Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.

Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei

sitä tekisi... Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta,

pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan

kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä

merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako

tällaisissa tapauksissa epäillä?

-- Nelin tähden! Nelin tähden!...

Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten

käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti

ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä

pois? Miten silloin käy?

-- Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, -- me heti antaudumme.

Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.

Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi.

Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa,

kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.

Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli

viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa

neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan

miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin

Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he

saisivat rahaa... eikä auttaisi muu kuin palata.

Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan

tappavat hänet heti.

Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän

voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin

tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen.

Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä

Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa

ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit

varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei

haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä

niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät

nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat

kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun

saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli

pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi

voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja

liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta,

sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.

Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon

kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle

puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti,

mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa.

Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan

otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis

ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli

patruunalaukun vieressä.

Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä

äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän,

piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja

varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko

karavaani hänen vallassaan.

Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja

hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa

kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin... olisi jo

myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten

kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo

päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun

yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen

koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän

silmiinsä -- Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.

Voi Saba, mitä sinä teit!

Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun,

riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan,

sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes

Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi.

Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten

ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.

-- Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja

mielenliikutuksesta kalpeana.

-- Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi

Gebr.

-- Oh, ellei tuo koira olisi...

-- Jumala sen lähetti.

-- Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.

-- Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.

-- Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,

-- Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. -- Kuolema liikkui

meidän päällemme.

He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten

tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen

ja perikatoon.

-- Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. -- Varokaamme,

ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me

Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!

-- Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.

Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut

suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat

saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden

kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas

kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel,

jolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.

Kun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys

tarttui hänen käteensä sanoen:

-- Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä

penikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi

kiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.

Gebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen

ja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan,

ettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua

asiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai

jostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen.

Mutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui

odottamaton este.

Nel ja Saba tulivat luolasta.

Nel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti

heittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien

huudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä

sekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin

että aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta

kun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni

katsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä

valossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska

kädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini

ei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan

itsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa

huusi epätoivoisesti:

-- Saba! Saba!

Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus -- ja se

oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät

veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova

kuin ukkosen jyrinä.

Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret

valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään

oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää

sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:

-- Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti,

koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä,

ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi

empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi

lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen

toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät

niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin

siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi

hammasta purren miehille:

-- Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat

vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti

hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät

silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:

-- Eteenpäin! Eteenpäin!

Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti

pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan,

juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja

nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen,

sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten

tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain

seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet

olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja

kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan,

niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin.

Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt

ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä

taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.

Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin

hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin

ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi

ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja

kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että

he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä

keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin

hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin

helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä

oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen

kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai

muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei

ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan

Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.

Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta

muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin

nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan

antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili

ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki,

mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta

vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin

kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa

Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat

heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa

myös toimia itsenäisesti."

Kun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja

ottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi

olevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä

kohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen

yrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi

vihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että

viha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset,

jotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas

ainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.

Sen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän

ymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua

Stasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti,

että pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi

mahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä

sovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan

hänelle seuraavassa levähdyspaikassa.

-- Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi

rangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä

kielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.

Kun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:

-- Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät

lupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen "bindin" pään kautta

vannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa

sinua yöksi.

Stas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi

puhuvansa turhaan.

Kaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr

ja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti

piti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:

-- Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä

lähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.

Ja siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku

öisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta

suunnitelmiaan täytäntöön.

Mutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla

paljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa

Stas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi

tytön käsiä sanoen:

-- Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle,

ja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin

kolmetoistavuotias.

Stasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän

täyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin

hänelle ei olisi mikään mahdotonta.

-- Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö

sanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.

Mutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat

hyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt

varastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin

rantaan.

-- Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.

-- Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.

-- Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi

haukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.

Tytön mieli kuohahti.

-- Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en

muuta kuin että se on paha.

Stas hymähti:

-- Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja

kuitenkin sanoa, että se on paha?

Nelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:

-- Se näkee sen minun kasvoistani.

-- Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä

oli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.

Tämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan

tahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.

Vähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi,

nousi kiveltä ja sanoi:

-- Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi

varpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut

lohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei

löytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle

ja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä

kovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä

nopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan

sakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen

lapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan

alkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit

keskeyttivät heidät.

Chamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki

istuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.

He olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa

kahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan

hyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat

kestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin

pelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja

sitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara

uhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille

Niilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä

ja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että

hallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten

vangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita.

Ainoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta

siellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää

sähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman

päivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi

kuoleminen janoon uhkana.

Ruokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari

päivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja

määrättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle

Medinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat,

täytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä

saattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa

koko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä

epätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten

mielettömään tekoon oli ryhtynyt.

-- Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki

itsekseen levottomana.

Hän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat

jo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut

merkille, että tuo valkoihoinen "uled", joka oli toista mieltä, tiesi

enemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana

olevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä

toimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien

mukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen

erämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja

eläinten ruokavarat silminnähtävästi.

Kaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia,

sillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko

keskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt

olivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin

kamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä

vilustumiselta.

Pojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai

oikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta.

Stasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä

mitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin

hänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru,

pelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät

vahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta

hänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut

viime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa.

Mutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt

hänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja

nukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin,

antoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.

Stas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle

varta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan

arabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista

ja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli

tottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle

helliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei

olisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti

kaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät

arabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn

nuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu

hopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet

irrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä

maiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät

jotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle

läpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua

korkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit

olivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä.

Ilma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri

tullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä

huomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut,

mandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine

torneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit -- kaikki tämä

näkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin

puolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.

-- Mitä tämä on? Stas huudahti. -- Nel, katso!

Nel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta

hetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:

-- Medinet! Isän luokse!

Stas kalpeni mielenliikutuksesta.

-- Todellakin... Ehkä se on Kharge... Ei! Sen täytyy olla Medinet...

Minä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla...

Amerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin

suuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin

selvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.

-- Se on Medinet!...

Stas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa

toisinaan esiintyy kangastus, "fata morgana". Matkamies saattaa nähdä

keitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä -- kaukaisten, todellisten

esineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli

niin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin.

Tuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun

tehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa

tutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei -- tämän täytyy

olla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset

olivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa

hiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa

sammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä

noin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan,

mutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai

levottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli

hänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen.

Hän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin,

olisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja,

jotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei

näkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti

pieneltä kuin haukka.

-- Fata morgana, Stas ajatteli.

Samassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:

-- Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?

Hänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi

viimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen

hälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä

johti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.

Ensin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan

heiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään

karavaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa

hätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi

syvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini

taluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä

ja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin

lyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa

ainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan

syvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia.

Yksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen

sekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi

levolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien,

jotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt

puhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä

kamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat

neuvotella keskenään.

-- Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän

täytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. -- Tästä

eteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.

-- Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.

-- Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli

kallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme

hänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa,

että hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä

hänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei

olisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla

laukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: "Seis! Me ajamme takaa

karkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta

saapuu koko takaa-ajajain joukko tähän." Mies oli nuori ja typerä,

uskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi

suokoon syntimme anteeksi...

-- Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. -- Puhu, mitä sitten teitte?

-- Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, -- sanoin miehelle: "Mutta

kuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat

varastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä

estää takaa-ajajia?" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja

luotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja

pitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko

takaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria

palkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä

Niilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee

alinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista

sotaväkeä...

-- Eivät auta "badurit" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan

voimaa vastaan...

-- Tapahtukoon niin kuin sanot!

-- Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini

osoitti toveriaan.

-- Abu-Anga, hän jatkoi, -- kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä

muitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin

Abu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei

tämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme

kivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin

luo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.

-- Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin

pelastanut, virkkoi siihen Idrys.

-- Niin... pelastanut on, sanoi Abu-Anga, -- sillä nyt tiedämme, että

meidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä

paitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.

-- Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, -- ovat täynnä vettä ja

laukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.

-- Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan

pyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista

ja kelpaa meidänkin pyssyymme.

Sen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi

hyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen

kuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei

Staskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.

Stas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että

takaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu

määräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa

ilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista

sotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella

egyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin

sotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas

epäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien

voittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: "Vaikka meidät

vietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme

ei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa." Mutta tätä iloa

synkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia

viikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko

tämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa.

Muistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet

kuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta

siitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut

beduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö

istui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä

kyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä

pidättääkseen kyyneleitään.

-- Nel, Stas virkkoi. -- Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt

varmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.

Tyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella

äänellä:

-- Ei, Stas... minä en tahdo itkeä... mutta minun silmiäni

kirveltää...

Samassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta

valui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.

Stas rupesi lohduttamaan:

-- Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat

ottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee?

Se merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa

nuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi

kerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee

höyrylaivoja... Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla

palaammekin. Älä pelkää!...

Hän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen

ääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan

hiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian

alkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus,

että arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen.

Pojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran

sudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys,

Kebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa

leipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän

ajan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin

jääden lasten viereen seisomaan.

-- Hietikot alkavat laulaa.

Stas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta

Idryksen kanssa, ja kysyi:

-- Hietikot? Mitä se merkitsee?

-- Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei

pitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan,

sillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä

ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua

länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.

Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa

kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat

levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen

koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista

päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino

olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi

kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan

päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran

rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella

oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa

kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana

toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa

tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli

myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit

alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi,

kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan

kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he

voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään,

josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe

ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat

sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia

ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono

veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt,

niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat

huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut

syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan

kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan

vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat

janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat

yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se

näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt

jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt,

heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille

ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr

pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan

pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä

merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja

alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan.

Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä

Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista

etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen

määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo

oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa

ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan

sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta

karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin

voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään

varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita.

Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä

jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää

käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia

keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen

mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen

pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia

patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät

kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja

unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa

poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan)

takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän

lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi.

Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä

Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän

murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä

Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion

vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella

heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa

tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä,

kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen

täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia

vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen

puoleen kysyen:

-- Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

-- Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei

meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian

kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

-- Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka

typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka

Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin

muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä

ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten

kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot

hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin

tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein

etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän

mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

-- Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

-- Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

-- Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa

ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

-- Ettekö lataamattomanakaan?

-- Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

-- Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua

luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua

lataamattomalla pyssyllä.

-- Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. -- Mahdi voi ampua vaikka

sormellaan.

-- Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi

tutkivasti poikaa silmiin.

-- Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

-- Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

-- Mitä sinä sillä?

-- Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki.

Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki

todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän

osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa

arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi

puolustautua.

-- Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. -- Chamis, tuo pyssy, ja ota

sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa

käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne

Idrykselle.

-- Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

-- Siinä ei näy olevan mitään.

-- Katso nyt, sanoi Stas, -- näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti

piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin

saat itse yhdistää...

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi

yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä

ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

-- Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

-- Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

-- Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy

ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa

Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

-- No niin, sanoi Stas, -- nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa

pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta.

Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota

tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän... pane tuonne kivelle

ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä

määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas

ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan.

Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli

päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki,

voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen

ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi

puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua

ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa

suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta

otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää

Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin

ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he

löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten

hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen

hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat

tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä,

Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt

tyttöä -- viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen

hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti

hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja

kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin

viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja

alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn

liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa

ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys

hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa

hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin

odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä

kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi

sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo

tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi

hengästyneenä puhua:

-- Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!... Ja pikku "bintille" olen

ollut hyvä... muistakaa se...

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan.

Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia

pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon

etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti

käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset

laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät

satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi

sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli

polvillaan Stasin edessä:

-- Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta

vieläkään kuulemaansa.

-- Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

-- Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he

lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni...

Viimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi

tehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät

matkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen

ainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä

varten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi.

Mutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä?

Kestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi

vastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä

vihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa

pelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän

voisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä

tappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.

Mutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut

vasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat

menneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja

antaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli

lähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli

saanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren

englantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla

Niiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta

vasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa

kaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille

myötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän

profeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka

olleet voittamattomia.

-- Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. -- Ja nyt heidät

on kuitenkin voitettu!

-- Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, -- Mahdi lähetti Dshalno-,

Barbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä

tuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti.

Abu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi

voiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen

sotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut

ovat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen

tuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja

me luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään

vapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: "Loppu on tullut!" Mutta

Jumala määräsi toisin.

-- Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.

-- Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. -- Mahdi

valloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää

poikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa

Gordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan

kääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen

sotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin,

emmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät

kyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he

vaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen

tappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä

Egyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä

neljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä,

mutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että

Mahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja

Medinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että

vangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin

yhdessä teidän kanssanne profeetan luo.

-- Meidät oli siis käsketty vangita?

-- Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu

sellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa,

jota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui "sabdeja" (santarmeja),

jotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät

kiinni. Mashallah... se on suunnaton rikkaus!... Suunnaton!...

Idrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.

-- Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?

-- Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin

runsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.

-- Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka

sulkee meiltä tien edemmäksi?

-- Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella

asiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään,

niin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa

tuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä,

ketä totella.

-- Aivan oikein, Idrys vastasi, -- pitää rientää, ennenkuin nuo

toipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.

Stas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon

kipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin

laivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa

joku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että

se lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt.

Mutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin

antautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa

kaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä

samoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta

työtä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen

pelastamista.

Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa

kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta

pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan

juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa

rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia

ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa

tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko

kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he

joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja

usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.

Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat

enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen

oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei

tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita.

Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin

suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.

Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät

tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin

hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen

kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin.

Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus,

ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä

vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat

kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia

sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut

saavansa nähdä Etelän ristin -- ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän

tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime

aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo

hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan,

karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa

ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä,

jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja

ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla

kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia

akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita

jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan

auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten

termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa.

Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää

hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.

Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he

huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita

kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään

ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat

pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli

niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen

väkivallantekoja.

Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista

arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet

tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä

suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia

kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit.

Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen.

Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli

kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti,

toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli

ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä,

huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla

oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta

tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten

arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja

punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen

siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka

näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla

Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan

käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa

oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania

kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi

kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt

pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita

vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään

tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin

sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.

Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin

kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut

mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta

nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että

mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa

profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska

hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen

profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat

karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi

Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko

emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:

-- En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja.

Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta

on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja

aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti.

Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.

Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista

ja sanoi kärsimättömästi:

-- Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat

siis profeetan sukulaisia.

Nur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:

-- Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella

kaikkia.

Vähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:

-- Koska me saavumme Khartumiin?

-- Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka

alkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.

-- Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään

sittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme...

-- Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna,

Omdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä

päin, että se ei tule olemaan helppoa.

-- Miksi?

-- Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet

vainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute,

alkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa

nykyään välistä enemmän kuin orja.

-- Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. -- Mutta minä näin

kameleja ja karjaa arolla.

-- Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien... Baggareilla, joitten

johtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta

toisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.

Nur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:

-- Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi

palkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi...

Mutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:

-- Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.

Idrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän

Fajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää

ja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:

Kotvan kuluttua hän kysyi:

-- Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?

-- Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää

kukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan

muun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon

saastuttamassa kaupungissa.

-- Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi

hän hankkii minulle elintarpeita.

-- Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen

kasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen

asuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät

Mahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään

lepoa... Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan

jäljen.

Mahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.

-- Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.

-- He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan

taljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta

kohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa.

Mutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle

tämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen

ylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.

Tuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului

pärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin

suuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.

Stas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:

-- Eikö sinua palella?

-- Ei, vastasi tyttö, -- mutta... nyt ei kukaan enää suojele meitä...

Hän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä,

sillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.

He olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He

olivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä,

ei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille

ja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta

lasta sen myrskyn vallasta?

Kuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat.

Sakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla

ikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta

paljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla

muita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja.

He saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä

pitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin,

tasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot

tahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.

Puolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil

tönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:

-- Khartum!

He pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut

rikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa

tullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille.

Emiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka

Khartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät

"sydänkäpyselle" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten

he veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.

Stas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten

keskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin,

hän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon

tuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli

kovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi

pitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen,

koska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet

olivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan

tyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri

koira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa

dervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.

Idrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut

oikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli

riistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus

näytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän

olisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi

tavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja

hänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska

he olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi,

kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa

ja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella,

mitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen

vaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei -- hän ajatteli katkerana

-- kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain

iloitsekaan näitten lasten tulosta.

Kello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi

liikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän

ilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin

suureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat

vallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina

ylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti

Neliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah

ja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät

Khartumiin.

Stas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu

kaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema

Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan

etelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän

sai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut

niin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka

helpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta,

ja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut

kestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat

tapettiin.

Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä

taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja

juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan

haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa

ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko

paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta,

ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä

egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli

sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.

Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi

kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin.

Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla.

Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti

köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat.

Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä.

Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot

kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät

ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot,

purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata

lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan

Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta

luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli

villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten

ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat

kauemmaksi.

Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas

lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he

lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel

oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että

hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää.

Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"

Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä

tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen

Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin

Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.

Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut

puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan

egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut

suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia

seuraavalla tavalla:

-- Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen,

niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä

rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi

Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä

on Smainkin emiirien joukossa.

-- Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?

-- Saat olla sotilaitteni kanssa.

-- Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?

-- Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.

Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain

airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä

vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa

niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita,

ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin

kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet

saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne

ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana

kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin

saakka.

Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:

-- Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme

siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?

-- Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. -- Voithan siis mennä torille,

missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus

hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin,

Omdurmanissa kärsitään nälkää.

-- Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä

lapset.

-- Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa,

niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.

Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti

kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene

karahti rantaan.

Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa

sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia

kivitaloja, kuvernöörin palatsi -- mudirium -- kirkko, sairaala,

lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä

puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri

leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus.

Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia

majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa

jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä.

Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli

kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa

vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät

ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä,

että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut

kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta,

orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen

paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä

lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan

Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.

Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja

huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin

Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös

tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.

Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät

eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti

eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa.

Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset

harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla.

Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten

raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit

raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne

hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin

yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat

valkoiselle hiekalle.

Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille

olisi parasta kuolla mitä pikimmin.

Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys

kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen

kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi

heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen

muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se

kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista

poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset

lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu

tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti

osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen

kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva.

Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui

virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu

parka.)

Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli

keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä,

joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta

ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä

tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit

noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat

itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan

köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä

ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi

nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen

pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali

Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä.

Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja

Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet

ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin

raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli

kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan

vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt

toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut,

niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin

saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän

näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin

Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli

vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä

väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän

katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset

myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä,

tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja

niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista

hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita,

viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin

hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi

huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta

saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu

edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä,

hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota.

Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla

tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän

vastasi äreästi:

-- Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää

kuin etsiä sinun Smainiasi?

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

-- Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja

antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla

missään tekemisissä kanssasi.

-- Entä missä saan olla yötä?

-- Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai

hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista

sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan

välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä

Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan

ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja

neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla

yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen

jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille

valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten

väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja

ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli

puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli

levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä

varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa

loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat

rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli

läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että

heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät

paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin,

syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot.

Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua:

"Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi

astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti

kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli

keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi,

että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui

suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja

pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli

ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan

viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen.

Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota

uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut

aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja

murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat

kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun

hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen

hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän

näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti

täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti

yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan.

Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka

eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat

itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista

tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt

keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean

vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen

vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet.

Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen

voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon

tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti

onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!...

-- Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti

huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit

löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus

yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset:

"Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt

voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi

näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli

käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan.

Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen

kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa

velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne

merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä

kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

-- Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät,

soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne.

Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa...

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista.

Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat

profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän

polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

-- Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. -- En näe

häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset

saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa,

sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta,

missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät

toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja

parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän

oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa

yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla

antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän

eteensä.

-- Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, -- ja

profeetta tahtoo nähdä teidät.

-- Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. -- Ehkä me

löydämme Smaininkin Mahdin luota?

-- Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi

Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

-- Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen

nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että

siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain

keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota

suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin

tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet

puolellenne, ja se riippuu sinusta.

-- Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

-- Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä,

suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

-- Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

-- Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia

yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

-- Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua

kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua,

jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että

suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo

lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"... Se on

oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa,

yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot

ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista... Jos toisin

menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka

tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja

silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

-- Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa

keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat

omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja

diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on

aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä

ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten

onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä

Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit,

englantilaiset, kreikkalaiset... minä itse...

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

-- Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia.

Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli... Jumala näkee

sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti...

Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan

oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun

käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa

sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä

tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi

myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista

poikaa.

-- Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. -- Hän asuu mieluummin näissä

puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua

kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä

mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei!

Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle

joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".

Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa

ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja

kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit

Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi

lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat

kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin,

jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä,

kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta

silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan

saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut

varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt

sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen

tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin

puoleen.

-- Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti

otsallaan lattiaa ja vastasi:

-- Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden

olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua

jalkojesi juureen.

-- Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä

lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te

ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

-- Minä kiitän sinua, pelastaja.

-- Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä

vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port

Saidissa.

-- Me tahdomme palvella sinua.

-- Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis

avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni...

mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin,

silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

-- Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!...

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja

sanoi viitaten Stasia luokseen:

-- Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi

uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

-- Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

-- Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti

viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään

tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti

kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään

nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

-- Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. -- Tahdotko juoda

siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt

hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

-- Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

-- Profeetta, sanoi Stas, -- minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä

nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin

arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi

yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä

osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi

mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn

vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin

saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen

laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat,

hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän

ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en

kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista

katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

-- Sinä siis hylkäät minun oppini?

-- Olen kristitty niinkuin isänikin.

-- Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti

muuttuneella äänellä -- kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti,

niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja

sanoi:

-- Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun

kurittaa häntä.

-- Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri

maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä

poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa

profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui

sitten:

-- Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen

yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön

Smainille. Se on minun tahtoni.

-- Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

-- Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet

pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui

kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja

epätoivoissaan.

-- Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti

hän ja osoitti Neliä, -- saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

-- En voinut muuta, Stas vastasi.

-- En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka

on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi -- ymmärrätkö?

Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä,

miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

-- Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

-- Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa

te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä

tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä

minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot!

Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen

mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!...

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä

kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat

kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään

nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin

Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt

tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin,

mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel,

Nel, Nel..." ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen

käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain

Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja

se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä,

kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa

oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he

osanneet ajatella mitään muuta.

-- Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, -- mutta nähdessäni

profeetan minä parannuin.

-- Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja

hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

-- Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

-- Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja

säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka

kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

-- Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

-- Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

-- Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen

vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

-- Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin

käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja

Jumalan valitun vastustaminen.

-- Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

-- Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät

turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä

Fatmaa.

-- Ehkä hän palkitseekin meitä?

-- Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin

olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme

hänelle palkinnosta.

-- Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

-- Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme

levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat

hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä,

niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat

pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr

jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän

ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen

beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän

heille hammasta purren:

-- Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat

arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten

onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen

täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta

sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

-- Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

-- Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat

perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan

Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli

valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät

väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha

Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut

kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut

taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun

epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä,

mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa

pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin

lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.

Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet

parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja

oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit

saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan

ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla

tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja,

mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja

hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä

tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan

ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän

arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr

ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne

kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta.

Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat

hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta

Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä".

Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun

pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi

useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät

toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät

hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja

suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas

teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja

kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan

Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta

hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja

vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi

hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

-- Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä

kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut

tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin

armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja

viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä

päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä

heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä

tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset

luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat

heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai

riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski

säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa

kuumetautiin.

-- Te joudutte nyt, hän sanoi, -- Valkoisen Niilin seuduille eli

niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden

virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita,

joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko

paljaalla maalla ilman nuotiota.

-- Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä