Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1922.
1
-- Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle
ystävättärelleen, -- että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon
ja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on
monesti käynyt isiemme konttorissa.
Kuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi
ihmetys ja pelko äänessään:
-- Vietiinkö hänet vankilaan?
-- Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä,
eikä hän saa poistua kaupungista.
-- Minkä tähden?
Stas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti
pikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi.
Poika selitti itsetietoisesti.
-- Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu,
ei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan
koko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?
-- Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.
Poika hymähti säälivästi.
-- En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi.
Mutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin
ulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on
tappanut niin paljon ihmisiä.
-- Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.
-- Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle
hän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma
krokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: "epäkohtelias"... Niin
puhutaan vain pikkuvauvoille.
Mutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken
kuluttua hän jatkoi:
-- Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin
sinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.
-- Niin, tyttö vastasi huolestuneena. -- Mutta jos Mahdi tulee sitä
ennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?
-- Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port
Saidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut,
niin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.
Tämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat
Nelin rauhoittumaan.
-- Niin, minä tiedän, hän sanoi. -- Sinä et antaisi minua. Mutta
miksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?
-- Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut
Egyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin,
missä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet
eurooppalaiset.
-- Smain on siis hyvä?
-- Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät
luottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin
hänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on
ollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan
palanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että
mahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on
pettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja
hänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin
tykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks
kaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset
ampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet.
Mutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja
juuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan
kaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on
nähtävästi selvillä miehensä toimista.
-- Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?
-- Hallitus sanoo Mahdille: "Luovuta vangit meille, niin päästämme
Fatman."
Keskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän
Menzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja
kuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka
vitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten
lentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa
pitkin heilauttaen käsiään.
-- Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.
Stas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta
purppuraista kukkasta.
-- Flamingoja! Flamingoja!
-- Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. -- Olisipa
minulla nyt pyssy?
-- Miksi sinä niitä ampuisit?
-- Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin,
ehkä niitä on siellä enemmänkin.
Sitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle
asemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin
entinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia,
joka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui
luotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.
Ilta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi
alkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella
rannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa
-- autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman
taivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei
näkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä
kanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja
Menzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät -- tuolla, Arabian
puolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski
muuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas
syksyllä pohjoisessa.
Egyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä
vastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää
huolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona
auringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla
Rawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui
myöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja
koko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin
opettajatar, istuutui pöytään.
Herra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw
Tarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet
hyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska.
syntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista
vuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön
ollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port
Saidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti
heidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta
ystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa
ja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin
tähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin
englantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana.
Rohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka
sai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut
näin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä
taistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta
hänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän
pakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden
hän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan
kanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa
ja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin
huomattuun virkaan.
Stas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port
Saidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit,
sanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut
jo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia
matkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden
tarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka.
Hän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä
arabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki
pitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa
Arabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin
tai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.
Isä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä
oloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän
kekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi
ikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen
huomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa
liiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana
hän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut
vähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä
oli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja
egyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä
tarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa
Keski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia
sudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi
suuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin
syystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö,
Suezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä,
mutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä
sitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa.
Ruoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää,
mutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat
paikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia,
somaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin
Valkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen
Mahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä
toveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia
kieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli
Egyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen.
Sansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä,
hän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen "ki-suaheli"-kielen,
tulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa,
joita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui
sujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin.
Mutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas,
vaan sanoi aina "Stes". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus
sanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet
alkoivat kimaltaa. Silloin "Stes" pyysi häneltä anteeksi syyttäen
itseään.
Pojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön
kahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava
oma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on
täyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri
täysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin
jos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi
hartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin
puolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja,
ja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos
esimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä
krokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei
juolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki
heidän mielikuvituksensa keksinnöt.
2
Sillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja
Rawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten
kutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat
käynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin
kaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin
Jussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden
päivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska
joulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin
ottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän
uutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi
vain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja
sen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he
olivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain
lyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää
kokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El
Wastista länteen kohti Libyan erämaata.
Stas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan,
miten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja,
susia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin
vasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että
sillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat
nähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille,
sen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden.
Vain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon.
Veden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus
tekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat
rauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita.
Mutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja
sudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.
Kun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden
tarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa
lasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä
Nel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas
ei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa
koskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä
asuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät,
vaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat
tavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa
Medinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit,
muonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan
ei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin
kallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä,
koska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan
kanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat
menot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli
saanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän
yhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa,
saisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön
ja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen
koulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja
kaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä
arvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja
päätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.
Tällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen
kului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin
iloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta
huvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että
piti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman
kerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu --
kuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien
eurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän
ei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen
selän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton
dromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen
päivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä
varmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva
Olivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen
sopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä
vaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille
eikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta
inhottavaan meritautiin.
Mitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin
syystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin
kapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt
tarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan,
että se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin
tiedustella asiaa Rawlisonilta.
Mutta tämä hymähti ja sanoi:
-- Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon
puolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?
-- Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.
-- Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.
-- Ainakin, vahvisti Stas. -- Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin
yhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.
Vanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava
asia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien
joukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja
Englannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään
lähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta
huolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun.
Päivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus
oli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin
Kordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja
riistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti
hänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan,
sillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata
mielensä mukaan.
-- Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän
sanoi, -- vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille.
Kordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut
ainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas
on esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut
niitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston
muodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis
ihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut
olivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa
kimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja.
Kaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat
kauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään
kuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat
kauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen
norsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin,
Darfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun
ympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät
ahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että
Egyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä
oli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta
ja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti
parempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat
elää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista,
ettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun
Mohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän
keskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä
muka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä
aseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä
on ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot
kaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin;
hänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista
kohti läheten Nubian rajaa.
-- Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.
-- Eivät, Rawlison vastasi. -- Mahdi väittää kyllä valloittavansa
koko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän
ei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.
Keskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että
Fatma Smain pyysi päästä puheille.
Itämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin
haaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät
pelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin
vaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa,
josta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo
aikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen
tulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. -- Nyt saamme
kuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.
Hetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot
peittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä
silmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi
kasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän
kohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.
-- Sidi, sanoi nainen, -- siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja
karjaasi!
-- Mitä tahdot? kysyi insinööri.
-- Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna
Port Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.
-- Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne,
vieläpä öiseen aikaan.
-- Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet
minut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa
meidät.
-- Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään
kohauttaen. -- Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman
tuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius
ole putoava sinun eikä lastesi päästä.
Mutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi
anoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: --
Englantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä
kaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta
se ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka
saapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa
ja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa
sairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen,
jotta saisi antaa siunauksensa...
-- Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.
Mutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän
selitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki
kristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan
sukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan,
mihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä
rinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt
miestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen
ja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille,
että on Mahommed-Ahmedin sukulainen?
Fatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi,
koska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin
hallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan
ja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä
ja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa
kuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi
ääneti odottamaan.
Nel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa,
virkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen
ja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: -- Auta häntä, isä,
auta häntä!
Fatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä
nostamatta kasvojaan matosta:
-- Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto,
tahraton tähti!
Vaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset
vaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua
Stas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen
kaikki kuulisivat:
-- Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.
-- Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, -- teet
paremmin, kun et sekaannu toisten asioihin.
Rawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän
ei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli
joka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa
hän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa
eikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään.
Arabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata
Sudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset
eivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät
ja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein
varmasti valhetta.
Muita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei
tahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:
-- Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta
siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen
insinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon,
sillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa
ohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta
enempää en voi tehdä enkä luvata.
Fatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:
-- Minä olen pelastettu!
-- Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, -- koska kuolema
ei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että
kediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan
petturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt
ostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.
-- Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti,
-- ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon
sinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen
Mahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.
-- Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.
Fatma alkoi kumarrella maahan saakka.
-- Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän,
että saisin palvella sinua orjana.
-- Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. --
Palvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi
käyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me
matkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin
(uuteen vuoteen) saakka.
-- Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden
tulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan,
että kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr,
ovat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle
palveluaan ja kamelinsa.
-- Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, -- mutta siitä pitää huolen
Cookin toimisto enkä minä.
Fatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin
Nelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi
Rawlison:
-- Vaimo parka... mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain
Itämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.
-- Epäilemättä, vastasi Tarkowski. -- Mutta olkoonpa Smain petturi
tai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä,
koska tämä ei voi vastata miehestään.
-- Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa
matkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan
Fatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön,
ja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan
sukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja
ne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä
turkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten
arabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään
pakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen,
joka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät
uskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo
paennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka
kulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi
paeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin
sukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.
-- Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?
-- Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä
syystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.
-- Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on
tuhansia maileja!
-- Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.
-- Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.
-- Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.
Tähän keskustelu päättyi.
* * * * *
Kaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin
pojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme
kasvoillaan:
-- Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään
Medinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi
Bellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset
ovat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta
keinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun
isäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.
3
Molemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat
käydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.
Stas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen
laskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana
hän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: "Teltat ovat
valmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta
Fatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen."
Rouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija
Dinahin avustamana matkavalmisteluihin.
Pelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä
tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana
päivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi
skorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta.
Tällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole
hengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin
vakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja
purrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut
eläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se
saattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä
oli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua.
Kaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume
tavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian
näin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan
vuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on
annettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan
opettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa
muistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei
alistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän
kysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua.
Hän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut
tältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin
uusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa
lähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän
hoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin
kanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin
ei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä
matkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata
muuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä
toimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius
tule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin
tuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.
Kaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset
matkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä
rautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen
seuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he
näkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen
isänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan
mukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie
kulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi
juoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo
ennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa
työssä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä.
Kanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön
erämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta
oli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista
vaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia,
kameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia,
hirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla
oli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen;
fellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä
härkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja
toisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla
asteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat
taatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.
Mutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan
ollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin
meren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen
hiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi
harmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen
välissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia
karavaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä
jonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli.
Jokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta
ja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat
Raamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät
israelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan
tällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja,
sillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka
peittivät näköalan.
Mutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan
näköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:
-- Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka
haluaisi katsella kameleja?
Molemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen
heistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan
nosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.
Stas aloitti nyt esitelmänsä:
-- Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille
hänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä
uusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu
muuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.
Vaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan
sittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä
kysyi:
-- Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?
-- Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun
huostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja
kanavainsinöörin poika.
Keskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan
huvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat
myöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin
lähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan
varalle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli
Stasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä
määrä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä
haltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun
asti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta,
tiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella
ja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin
vaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja,
puhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-,
lähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän
kadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä
häntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja
puhvelihärkiä.
-- Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni
Glen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota
hänen viereensä.
-- Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. -- Minä olen vain hänen
holhoojansa matkalla.
Toinen upseereista kääntyi ja kysyi:
-- Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli
Bombayssa?
-- Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.
-- Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni.
Minun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen
siitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.
Ja tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port
Saidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu,
että hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla
he Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista
jo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä
Medinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi
kirjoittaa tytölle Mombasasta.
Molemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että
Stas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla
mandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).
Matka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit
suutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla
kun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi
puoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:
-- Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa
olosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit
luottaa minun myötätuntooni ja apuuni.
-- Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.
4
Sekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta.
Nuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja,
jotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten
vieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia,
kaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla
vuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin
suuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen
voisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki
huolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää
viettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien
ummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa
asumista.
Medinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä
ja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota
"ruusujen maaksi". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta
johtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla
Egyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan
kaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys.
Taatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja
appelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut
etelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat,
sireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että
jokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä
hengittää täysin rinnoin "eikä haluta kuolla", kuten paikkakunnan
asukkaat sanovat.
Samantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella
puolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus
ole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin
mielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti
Medinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja
hän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille
mukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän
voisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle
päästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden
suunnitelmia.
Sillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat
vielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit.
Mutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta
huomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa
ilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan.
Hän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison
oli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli
ennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin
juoksupojakseen.
Myöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki
Kopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat
matkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä
kiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita
vuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren
kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti
mieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista
ja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti
myös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti
sen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään
uutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti,
että englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä
paikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi
täysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa
tai vaikka kuollut.
Päivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö,
lämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä.
Kaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät
vihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui
ruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa.
Hiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne
lensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti
koiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli
matkatarpeita varten varatusta teltasta.
-- Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.
Tarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja
virkkoi hänkin hymyillen:
-- Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi
lapsille:
-- Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut
lahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun
kertoa siitä jo tänään.
Kuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä
hänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:
-- Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!
Syleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö
seisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan
silmiin.
-- Setä Tarkowski...
-- Mitä Nel?
-- ... Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?
-- Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, -- ettei
tuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.
Tarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:
-- Chamis, tuo koira tänne!
Nuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua
taluttaen koiraa kaulanauhasta.
Nel vetäytyi äkisti taaksepäin.
-- Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.
Mutta Stas innostui.
-- Sehän on leijona eikä mikään koira.
-- Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, -- ja se kuuluu
mastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi
vuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on
lauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.
Chamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi
heiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se
vanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.
Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja
käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta
muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään
nähneet mitään tähän verrattavaa.
-- Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan
halki, huudahti Stas.
-- Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.
Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin
ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä
sen päätä.
-- Saba, oma rakas Saba.
Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti
ja sanoi:
-- Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi
häntä hyvin -- kuuletko?
-- Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi
ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä
kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.
Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään
kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban
seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli
aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.
Tuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä
vielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä.
Tuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan
koiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa
koiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten
koetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira
laskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen
hiekalta koiran hännän vierestä.'
Lapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle
ilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti.
Lempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä
Chamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen
viittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.
-- Kuka siellä? Tarkowski kysyi.
-- Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.
-- Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?
-- Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?
-- Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei
sovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.
-- Kiitoksia, efendi.
-- Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.
-- Bismillah! Idrys vastasi. -- Oikeita heginkameleja
(ratsukameleja)... kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).
-- Huojuvatko ne ajettaessa?
-- Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso,
yksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.
-- Kylläpäs te liioittelette... kuten aito arabi ainakin, tuumi
Tarkowski naurahtaen.
-- Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.
Idrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen
tarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa
hohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla
vihreinä.
-- Hyvää yötä, sanoi Rawlison.
-- Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!
Sen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti
kaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät
nähtävästi miellyttäneet sitä.
5
Lähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun
ensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti
satakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin
puutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia
ja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi
pitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän
sai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel
hypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka
ajattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava.
Huomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään
käsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien
keskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.
Jouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi
hartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa.
Uusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä
päivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei
kuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin
kasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa
kaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi.
Mutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät
puolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen.
Ensin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei "ihme"
ollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin
täyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti.
Kun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu
heidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat,
levittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi
lapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille
makeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.
Kolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi
kapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt
kävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei
ainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa.
Sudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään
huolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja
pitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina
pelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että
pikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden
tullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin "omasta sielustaan".
Rawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen
kukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä,
joka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen
sudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.
Viidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin
rauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen
Sobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava
retki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se
oli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen
ranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita
lukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven
eteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat
vesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan.
Hän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät
ihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: "Bismillah!" tai
"Mashallah!"
Arabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja
hyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai
varmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa
lähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat
beduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli
metsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä
tarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia
vesirakennustöitä.
Rawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan
saapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli
uusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port
Saidissa.
Tämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt
insinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita
mukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän
piti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka.
Lyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin
ja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja
seudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä
tarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin
käydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän
tulisi Medinetin läheisyyteen.
-- Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, -- ja lähetämme hänet
tuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta
pidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.
-- Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. -- Minä pidän Nelistä
huolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy,
koettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.
-- Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. -- Saba ja pyssy eivät
tule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita
itseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään
lääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään.
Luulen, ettemme viivy kauaa poissa.
Tarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille,
ettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko
maakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli
vain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin
kanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä
ajaminen on rasittavaa.
Kuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi
lohduttaa häntä.
-- Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, -- kun tulemme tai
kun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. -- Emmekö
saa edes vähäsen?... kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen,
että lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla,
eivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan
puutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata
lapsia.
Sitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain
Hamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata
yöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes
he olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi
lähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain
aamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen
jotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää
isiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli
kuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel
pitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia
ominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit
palasivat Medinetiin.
Mutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä
kertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka
ja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee
Niilin vartta pitkin kauas etelään.
Senpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena
päivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin.
Stas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet
ensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa
noutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan,
minne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti
kertomaan Nelille hauskasta uutisesta.
-- Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.
-- Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta
hypähdellen.
-- Ja pitkälle matkalle.
-- Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.
-- En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.
-- Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?
-- Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla
edellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä,
missä isä on ja mistä retki sitten alkaa.
Neljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:
-- Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua
ensimmäisellä junalla.
-- Minne?
-- El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla
Wadi-Rajaniin.
Stasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät
häntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja
Libyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja
Rawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan
Niilille päin.
-- Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. -- Isä ja setä Rawlison eivät siis
olekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?
-- Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.
-- Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.
-- Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet
El-Garakiin.
Hän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:
-- O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.
Juoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.
Ja hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä
välin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka,
Dinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään,
mutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli
tapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.
Chamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena,
että hän huohotti pitkän aikaa.
-- Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. -- Minä
juoksin... mutta turhaan. Eipä hätää... saammehan kirjeen
El-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä
mukaan?
-- Kuinkas muuten?
-- Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet
hänestä mitään, arveli Chamis.
-- Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja
nyt hänen on lähdettävä.
Chamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:
-- Rientäkäämme, muuten juna jättää.
Tavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle.
Matka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat
hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi
ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta
tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian
pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi
rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet
vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.
Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja
myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä
Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti
kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.
-- Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon
ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.
-- Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä?
kysyi Stas.
-- He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen
karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan
ainoata silmäänsä ja sanoi:
-- Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat
nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.
Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman
alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.
Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä
ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa
katsella eurooppalaisia lapsia.
-- Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat
pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.
Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä
satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen
taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.
Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut,
että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne
englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo
ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää
ainoatakaan junaa.
Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko
painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli
niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi
sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko
maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.
Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin,
kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti
kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki
muuttui kerrassaan.
-- Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului
piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri
lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.
-- Jalla! Jalla!
Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus
alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt,
rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.
-- Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen
matkatoverinsa puoleen.
-- Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty
hillitsemään niitä, Stas vastasi.
Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa
edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin.
Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja
kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.
Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta
huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä
vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät
kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin
jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.
Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja
nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä
myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin.
Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä
tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta
ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.
-- Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.
-- Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.
Ja he kiisivät eteenpäin.
Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis
pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu
levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.
Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten
kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin
uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä,
eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi
nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset
katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja
eikä tulia missään.
Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että
heidät oli ryöstetty.
6
Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät
Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua
matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa,
samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti
auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet
Medinetistä saman päivän aamulla.
-- Niin, vastasi Tarkowski, -- olen lähettänyt Stasille kirjeen,
jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on
Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä
tekeekin rientää tänne.
-- Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.
Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja
tätä puuhaa kesti iltaan asti.
Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät
edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.
Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken
kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui
jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.
-- Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.
-- Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.
Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä
arabeja. Lapsia ei näkynyt.
-- Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski
surullisena, -- tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja
siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.
-- Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.
-- Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?
-- Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.
-- Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.
-- Niin, lähdetäänpä sinne.
Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen
kasvoi.
-- Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. -- Jos
Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille
mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut,
että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää
ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.
-- Ja minä Fajumin mudirille.
He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä
olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja
nousivat varhain aamulla.
Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:
"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."
Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että
suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä
pöytään ja sanoi:
-- Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet
sellaisesta.
-- Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken
kuluttua: -- Entä Chamis?
-- Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on
hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.
-- Niin minäkin luulen.
Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat
tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla
vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin.
Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.
Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.
Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen
fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä
neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen
neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei
muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi
oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella
beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti
myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat
englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.
-- Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.
-- Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi
asemapäällikkö, -- ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman
lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut
minulle.
Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.
Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi.
Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti
kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin
kaatumaisillaan.
-- Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. -- Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.
-- Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.
-- Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti
petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa.
Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.
Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat
Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on
samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt
hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan
vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.
Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua
erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin
varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat
siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.
Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän
hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten
voisi pelastaa lapset.
-- Fatmalla, hän arveli, -- ei ollut syytä kostaa meille eikä
lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi.
Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa
väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja
pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.
Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:
-- Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan,
ettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on
tunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka
heidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten
kuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä
kediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille,
että sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä
takaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien
kiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat
noutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten
käsiin ja me saamme lapsemme.
Rawlison rauhoittui.
-- Minä matkustan, hän sanoi. -- Ne roistot ovat unohtaneet, että
Wolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo
matkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti
sähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä
sinä aiot tehdä?
-- Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden
ajamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.
-- Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.
-- Hyvä on! Nyt toimeen!
-- Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.
7
Sillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen
yli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin
pyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät
hopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan
näkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin
kuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.
Kului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen
siten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi
yhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja
ja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö
ennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.
-- Nel, hän sanoi, -- ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.
-- Minkä tähden, Stas?
Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:
-- Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.
Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi
päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti
sen maahan.
-- Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. -- Minä olen jo
omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne
ovat vaaleat.
Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:
-- Älä säikähdä, Nel... Mutta näetkös... ehkä me emme tapaakaan
isiämme täällä... sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta
älä pelkää... Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan
takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä
syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat
pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta
minä koetan myöhemmin keksiä jotakin... Aivan varmasti minä keksin
jonkun keinon... älä siis pelkää, vaan luota minuun.
Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he
ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään.
Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli
varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin
kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti
Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan
heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti
puolustavansa Neliä.
Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän
aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan
valkoisia hietikkoja pitkin.
Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin.
Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti
kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli
luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin
selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena
ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan.
Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla
vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti
sitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten
asettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä
ihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi
tapahtua.
Hän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan
itselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.
Itkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi
lopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan
kamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin
kiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua
hän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli
tasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita,
kuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti
heikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa
kuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään.
Maaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi
keskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli,
jotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen
rotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti
keskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät
kukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat
tarvitsivat lepoa.
Eräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan
ja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän
esimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne
valjaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä
kiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta
Chamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa
Stas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä
pelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi
lämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas
kysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi
paljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan.
Sitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: "Saat nähdä" ja
uhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi
kuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja
alkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa.
Lapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä
rupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen
Gebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan
kaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:
-- Kenen nämä ovat?
-- Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.
-- Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. --
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?
Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin
paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta
että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa,
kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun
kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen
maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin.
Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin
voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi
piiskalla lyödä Stasia selkään.
Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi
auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli
vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko
paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas
syrjään ja sanoi:
-- Pois, tolvana.
-- Minä ruoskin tämän skorpionin!... vastasi Gebr hammasta purren.
Tarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi
hiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:
-- Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat
häntä puolustaneet...
-- Minä lyön hänet kuoliaaksi!... uhkasi Gebr.
-- Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta
saat itse kymmenen.
Ja hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.
-- Nämä lapset, jatkoi hän, -- ovat Smainin omaisuutta, ja jos
jompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon
hänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.
Mahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr
painoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:
-- Allah akbar! Allah akbar!
Stas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos
isä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti
urheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti
lohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:
-- Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla
rauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!
Pikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä
hänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän
itkee, kun säälii Stasia niin kovasti.
Gebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan
käydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään.
Beduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä
ja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja
nukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien
hampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat
kuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien
surkeaa ulvontaa.
Parin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka
kantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan
nuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa
herätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja
Chamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:
-- Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.
-- Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.
-- Eikö kukaan nähnyt teitä?
-- Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain
haukkuivat jossakin kaukana.
-- Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa
sitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken
onnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia
profeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.
Chamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:
-- Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa,
mutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin.
Vasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän
täytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä
sanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan
kameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin
kolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan
voimme rauhassa "juoda savua" piipuistamme.
Hän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja
Idrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.
-- Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi,
-- mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä
mahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme
Niilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa.
Jumala antakoon kamelien kestää.
-- Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.
-- Puhutaan, huomautti Chamis, -- että Mahdin joukot (Jumala suokoon
hänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.
Stas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi,
nousi ja sanoi:
-- Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.
-- La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.
-- Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, -- sillä hänen
aivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka
kolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin
tänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun
olisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien
sotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen...
Kun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:
-- Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat
sotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia
lankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion
läpi?
-- Erämaa on laaja, vastasi beduiini.
-- Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.
-- Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.
-- Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.
-- Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja
turkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.
-- Idrys, sanoi Stas, -- minä en puhu Chamikselle, jonka pää on
tyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali,
vaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja
antaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin
muistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin
kaikki sudanilaiset yhteensä.
-- Mitäs sitten? Idrys keskeytti.
-- Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä
rahojaan, eikä minun isänikään...
-- Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.
-- Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan
kiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte
vapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette
rikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä
vakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin
kuin sanon.
Stas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison
sata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin
päästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja
levottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen
keskuuteen.
Pamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin
vitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:
-- Sinä vakuutat, että pienen "bintin" ja sinun isäsi antavat meille
paljon rahaa?
-- Niin.
-- Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin,
jonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?
-- Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.
Stas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka
ihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa
puolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman
aarteilla.
Huudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan
saadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:
-- Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän
profeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan
sukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen
"bintin" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja
siunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin
määräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa
synnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!
-- Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui
viimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:
-- Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku "bintin"
takaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.
-- Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:
-- Vastaako isäsi sinun teoistasi?
-- Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.
-- Hänet vangitaan ja hirtetään.
Nyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:
-- Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä
vielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole
enää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti
beduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät
tien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa
eikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan
vettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei
virran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä
pitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset
heimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä
tarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He
tuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat
harhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös,
että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä
profeetta polvillaan rukoilee.
-- Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.
Saattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut.
Stas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä
sudanilaisten ilkeydeltä sanoi:
-- Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte
luulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin
minäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?
Idrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:
-- Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat
tietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän
tyhmyytenne?
Sudanilainen havahtui ja vastasi:
-- Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon
kautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö...
Idrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja
lisäsi lempeästi:
-- Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei
hän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin
nyt.
Sen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien
kanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten.
Sitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta
vihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka
muistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta
pelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin
mahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.
Stas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan
heidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät
saavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus
lohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa
itsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää
tarvinnut tukea Neliä.
Yö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä
liikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman
askelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä
Koraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden
asemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat
aamurukousta nimeltä "subg". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi
erottaa sanatkin: "Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty
olkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua
me kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata
meitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi,
mutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat
eksyksissä. Amen."
Kuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä
kaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:
-- "Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti..."
8
Yö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä
joku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti
olevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä
ei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit
levottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi
merkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista
kiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan
hän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.
-- Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. -- Leijona juoksee suoraan
meitä kohti. Se on aivan lähellä!
Samassa kuului kallion takaa matala "vou"! ja Stas ja Nel huudahtivat
yhteen ääneen:
-- Saba!
Koska sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat
arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:
-- Tuon leijonan tunnen kyllä!
Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi
lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli
ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli
haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin
viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen
ruveten haukottelemaan.
Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta
se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä
nyt olen!"
Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä.
Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa,
katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä
Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba
nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion
paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja
vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.
Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat
Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.
-- Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. --
Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat
rautateitse Garakiin?
-- Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.
-- Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme
ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä
siitä.
-- Mutta miten? kysyi Chamis.
-- Onhan meillä pyssy. Ammu koira.
-- Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?
Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman
kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa,
josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa
Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää
uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.
-- Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, -- niin
ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta
tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en
ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.
-- Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. -- Hän ampuisi meidät kuin
parven lintuja.
-- Meillä on veitset, huomautti Gebr.
-- Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree
poikki ennenkuin olet surmannut sen.
-- Mitä on siis tehtävä?
Chamis kohautti olkapäitään.
-- Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen
raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät
luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme
tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä
noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä
se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten
se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin
ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää
sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa
keskusteluun.
-- Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.
-- Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan
Niilistä ja näyttäytymään kylissä.
Näin päätettiin Saban kohtalosta.
He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut
vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä
liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen.
Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä,
yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa
iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.
-- Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, -- muuten joku vielä huomaa
meidät kaukaa.
Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit.
Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän,
sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti.
Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin
vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija
osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu
pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti
häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin
sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät,
täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili
ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.
-- Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei
Idrys ymmärtäisi.
-- En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän
päästä.
-- Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?
-- Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin
El-Wastaan.
-- Se on hyvä.
Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut
siitä kylläkseen.
Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas
huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.
Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen
samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät,
Stas sanoi:
-- Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja
Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan
erämaasta.
-- Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi
nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.
-- Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan
selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.
-- Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:
-- Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.
Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko
alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen
tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin
ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden
aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit
pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden
keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien
selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri
käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen
pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi
beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista,
että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä,
ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset
huudahdukset kaikuivat:
-- Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella
Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat
silmäykset tarkoittivat.
Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin
rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan,
tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit
kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja
kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului
täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei
Stasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:
-- Näitkö tuon käärmeen?
-- Näin.
-- Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?
-- En.
-- Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet
käärmettä tapetuksi.
-- Teitä kohtaa hirsipuu.
-- Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?
-- On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset
ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa
kiinni.
-- Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, -- mutta
muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.
-- Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat
teille jos loukkaatte minua.
-- Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi
ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista,
sinä ja pikku "bint".
-- Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!
Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:
-- Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin
kuin olisit herramme...
Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
-- Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä
nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat
meitä.
-- Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata,
että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen
levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman
kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen
sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan
siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.
Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa,
vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa,
mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella
lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät
hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui
palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista
kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:
-- Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.
-- Mitä?
-- Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka
nyt rientää meitä vastaan.
Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:
-- Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha
kuin kmasin, kevätmyrsky.
-- Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä
kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen
päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien
sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.
-- Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.
-- Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.
-- Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.
Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun
aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka
paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus
ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat
korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat
lopulta kokonaan.
Ilma oli tukahduttava.
Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he
vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina.
Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen
suuntaan.
Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen
oudolla äänellä:
-- Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.
Se käärme on syypää kaikkeen...
-- Tiedän, vastasi Idrys.
-- Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.
Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta
myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean
päähineensä ja sanoi:
-- Erämaan sydän värisee tuskasta.
Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi
huutaa:
-- Se lähestyy jo, se lähestyy!
Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi,
joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat
tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat
lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku
olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin
kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat
ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies
oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin
suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli.
Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä.
Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat
näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei
suhina -- sillä erämaassa ei ole puita -- vaan tuulen pauhina
tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui
palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen
ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei
koskettivat maata.
Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit,
jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä
on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi
joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset
tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.
Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä
auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan
hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat
kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden
poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä,
joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi
nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti,
että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi
ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät
huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin
Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he
olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa
sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.
Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:
-- Anna minulle vettä.
Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja
kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän
tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi
sade, joka täyttää syvänteet vedellä.