kotiin asti.
— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi
Askerin portilla.
Maria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli
hän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua,
mutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.
— Jaha, sinä olet jo kotona.
Kylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät
Marian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä
myötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään
jälellä.
— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin
häntä oli tervehditty.
— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.
— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.
Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia
vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän
heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa
milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.
— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän
tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?
— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.
Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika
rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän
istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen
ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita
heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli
tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin
seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon
puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen
lähteä.
Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee
hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.
— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä,
ennenkuin toinen ennätti poistua.
— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman
kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos
jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.
— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen
avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että
omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.
Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka
aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat
vaieten.
— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran
lempeämmällä äänellä.
— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja
iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.
— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria
oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään
kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin
enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä
puhuttelemaan häntä.
— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy
säälini häntä.
Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan
silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella
tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä
vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.
Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen,
mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta,
jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä
ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.
— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän
olevan katettuna salissa.
— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi
Maria ystävällisesti.
— Rakas Mari, mikä päähänpisto tuo nyt on? Mitä luulet heidän sanovan,
äidin ennen kaikkea?
— Sanokoot mitä tahtovat!
— Ei, älkäämme pahoittako heidän mieltään suotta.
— Niinkö? Mutta minun mieleni olisit heti valmis pahoittamaan.
— Oh, en tietystikään pikku Mari, en tietystikään! Syödään vaan kotona,
jos niin tahdot. Kun et vain ole pahoillasi.
Heti kello kuuden jälkeen Maria seisoi luutnantti Fraenkelin portailla
Braahenkadun varrella ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan
ja rouva Fraenkel itse eteisessä otti mielivieraansa vastaan.
— Nyt mennään istumaan minun huoneeseni; saamme vielä kauvan olla
yksin. Aksel ei tule kotiin ennenkuin myöhään illalla.
Se oli lumoava koti, tämä. Täällä oli niin helppoa hengittää, kaikki
niin iloista ja miellyttävää, ilmakin tuntui niin lemmekkäältä ja
ihanalta.
— Nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikki, rakas Mari! — sanoi rouva
Fraenkel sittenkuin oli toimittanut vieraansa sohvaan ja itse istunut
rinnalle. — Minulla on niin paljon terveisiä Norlannista — rouva
Bohrmanilta ennen kaikkea. Hän lähetti niin paljon sydämellisiä
terveisiä, kyseli vointiasi ja milloin menet käymään kotiseudullasi.
Olisit niin tervetullut hänen luokseen, sanoi hän, ja kaikki olisi
järjestyksessä, jos vain sitä ennen kirjoittaisit hänelle pari riviä.
— Olipa se ystävällistä... mutta koskaan en mene sinne.
— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista
vain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin
kanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin,
minkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.
Maria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa
vaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen
lapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista
kohtaan.
— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut
vanhastaan ja tiedät, että minä _aina, aina_ ymmärrän sinua. Älä vaan
tulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi
koskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne.
Se vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli
minä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus
sinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista
menettelyään. "Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon
soimauksista, kun muistelen sitä hetkeä," sanoo hän usein. "Oi, jospa
kerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa
kohtaan — _omaa poikaani_ ja _häntä!"_ Nämä olivat hänen viimeiset
sanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän
on niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja
loi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena
ja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin
ennen:
— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä
perhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt
hänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle
naiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta
kuin saada erehdyksensä korjata.
— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria
matalalla äänellä.
— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta
kuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi... — Hän kiersi kätensä
ystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas,
Mari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta
asiaa, mutta aina hetken tultua en ole _voinut_ sitä tehdä. Nyt tahdon
kuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö
todellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko
tosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka
on?
— Puhukaamme jostain muusta, Elli!
— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut
tähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron
ensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että
Kaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen
inhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin
alttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä,
Mari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi
ei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä
enemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat
hänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko
milloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää
häntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?
— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut
minua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti
kuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin.
Nyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se
kuitenkaan maksaisi vaivaa.
— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein
ankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en
millään ehdolla.
— Mitä minun pitäisi tehdä?
— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen
kestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin
vapaudut elinkautisesta kidutuksesta.
Maria hypähti ylös.
— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?
— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse
poistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin
ehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.
— Oi, se ei auttaisi mitään... Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko
Askerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He
eivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.
— Vai, niin — vai ei _hänkään!_ Rouva Fraenkelin äänessä oli
katkeruutta ja ivaa.
— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei
ketään koko maailmassa. Oi... ei! Sinä saatat minut vain suurempaan
epätoivoon.
— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua
matkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani
kohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä
niin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä
tilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano,
kultaseni, etkö tahdo!
— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi
Maria läähättäen.
— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää.
Saat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy
sietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin... niin en tahtoisi
saada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä
tahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen
aina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!
— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla
ponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti
verta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi
jäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.
Heidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä
erään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä
puolella.
— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi
rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle
kesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan
toivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun
miehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen
kuin lapsi, osti hän samalla kertaa _hänelle_ samanlaisen ja sillä hän
ylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö
se ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko
olentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.
Maria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.
— Oliko hän _vaalea_, sanoitko niin? Sitte tiedän... — Hän ajatteli
hiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.
— Oli aivan vaalea... ja vaalea hyvin kiharainen tukka...
— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan
pikku rouvan kättä.
— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot.
Ja... muista, mitä olen sanonut.
10.
— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät
välkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria
istui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän
oli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen
olentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea,
sama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja
miehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän
he olivat erillään toisistaan.
Tänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.
— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle.
Tirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen
muutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan
insinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä
tulee peijakkaan hauska matka.
Kaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se
oli odottamatonta... Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin
Tukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja
sitä hän ei tahtoisi... Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli
ennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty
tapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden
kuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.
— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla
yksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.
Kaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja
tyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma
vaimonsa uskollisuudesta.
— Mitä tarkoitat, Maria kulta?
— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!
— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin
sanoisivat. Olisipa se kaunista.
— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.
— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on
matkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.
Siihen se jäi.
Ja seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.
Kun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään
kotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta
Kaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli
keväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin
pari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.
Seuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan
laivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei,
hän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria
oli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä.
Ja kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä
viimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva
katosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla
kotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä
neitosen kainaloon.
— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani
milloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan
taas niinkuin ennen.
— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule
niinkuin oli ennen.
Agnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan.
Hän ei tahtonut kysyä enempää.
Tätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän
pelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran
illan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona.
Nopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin
Braahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena
vastaan.
— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut
sittenkuin miehesi lähti?
— Kotona tietysti.
— Yksinkö? — Se mahtaa olla ihanaa! Ettet vaan kuollut ikävään.
Laihtunut sinä olet ja kalpea, pikku raukka.
Maria kummasteli jotakin Ellen Fraenkelin käytöksessä, mutta ei tiennyt
mitä. Oli jotakin vähän salaista ja merkillistä...
Vihdoin Ellen vei ystävättärensä salin oven luo.
— Tiedätkö, kuka täällä on?
— Miehesi?
— Ei, Erik Bohrman.
Maria ei tahtonut tulla huoneeseen. Mutta rouva Fraenkel veti hänet
mukanaan sisään.
* * * * *
Ellen Fraenkelillä oli lukemattomia asioita toimitettavana, eikä
luutnanttia odotettukaan kotiin ennenkuin myöhään illalla. Maria ja
Erik saivat enimmäkseen olla kahden. Kun upseerin rouva oli sytyttänyt
kodikkaan lampun, puhelivat vilkkaasti kaikenlaisista asioista, eikä
nyt, ennenkuin puhe jälleen siirtyi ennen vanhoihin muistoihin. Erik
Bohrman puhui nyt erikoisella lämmöllä äidistään.
— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu,
sanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään
ja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän
on muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt
vain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut
ymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko
voivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan
onnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.
Tuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta
saattoi päättää, miten pohjalla kuohui.
— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua,
jatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman
kuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa.
Etenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä
ja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa... Erik
Bohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.
— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.
Maria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä
pakkausi veri hänen poskilleen. "Poikani", oli siinä, "jos tietäisit,
kuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin
_hänelle_, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei
teidän liitostanne tule mitään.
"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs,
että riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan
kohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan
puolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin
kaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi,
mikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata _niitä_
ristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä
vuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi,
eipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä
kaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran
suoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut."
Ja toisessa paikassa seisoi: "Olen usein kuullut puhuttavan, miten
onnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma
kieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän
se alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän
vähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois.
Jos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani
pois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani,
ainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että
kerran voin sovittaa, mitä _häntä_ kohtaan olen rikkonut? En muuten
luule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut
minulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun _hänenkin_
omasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy
kerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.
"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen
kaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan
Marian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan
tiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut,
ellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei
luule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä
kanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En
tiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille
ja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä _niin_ kuin
minä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka
kaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa
_kaikki_ anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle,
joka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen
palvelus kuolevalle! — — —"
Maria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan
ja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi
ja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla
kädellä hänen otsaansa ja poskiaan.
Rouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria
ja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän
kuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä,
ennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei
heidän enää koskaan tarvitsekaan erota.
Kello oli yli puoli yksi yöllä, kun luutnantti Fraenkel saattoi Marian
kotiin.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun Agnes tuli veljensä asuntoon, oli Maria
poissa. Salin pöydällä oli kortti hänelle itselleen ja Kaarlon
kirjoituspöydällä sinetillä suljettu kirje.
11.
Maantiellä, joka työväenrakennuksilta johtaa eräälle tehtaalle
etelä-Norlannissa, oli tänään vilkkaampaa liikettä kuin tavallisesti;
huomasi selvään jotain tavallista harvinaisempaa olevan ilmassa.
Työmiehet, jotka olivat matkalla tehtaalle, puhelivat hetkisen
keskenään pienemmissä joukkueissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaansa.
Työmiesten vaimoja seisoskeli pienemmissä ryhmissä rakennusten
edustalla ja näytti heillä olevan tavallista vilkkaampaa ja jotakin
salaperäiseltä vivahtavaa puhelua keskenään. Erään pienen punaiseksi
maalattuun rakennuksen edessä seisoi kaksi nuorta vaimoa puhellen erään
vanhemman naisen kanssa.
— Tuleeko hän jo tänään? — kysyi nuorempi katsoen puhetoveriaan silmiin.
— Hänen pitäisi tulla vallan heti. Kuuluu asettuvan rouva Bohrmanin luo.
— Kuka se sitten on, joka tulee? kysyi toinen nuoremmista naisista.
— Neiti Rudman, josta olemme puhuneet... tai rouvahan hän on ollut jo
nelisen vuotta. Tehtaanhoitaja Rudman-vainajan tytär. Hän on poistunut
miehensä luota Tukholmassa ja jääkin luultavasti tänne.
— Onpa sekin kaunis juttu. Lähteä nyt pois miehensä luota.
— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään... raukka. Sääliksi
häntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea
enkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän
hyvin.
Paikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.
— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa?
Eivätkö ne olleet jo kihloissakin?
— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei
sallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla
heidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut
silloista menettelyään, sen tiedän varmasti.
— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona
sittenkuin viime joulun aikaan?