palkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.
Niin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja
menivät kukin taholleen.
* * * * *
Suurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät
nopeasti ajopelit.
Juuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan
viereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli
sillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja
terävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston
ikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen.
Silmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.
— Maria — rakas lapsi!
— Täti — rakas täti!
Hetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia,
Bohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä.
Porraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti
ja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa
kantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä
se kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!
— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun
sisään.
Rouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa
ja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.
— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä...
— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne,
minä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin
suurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja
kosken.
Maria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan
osoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat
häntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan,
jolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja
reipas.
Ylhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa
huoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla
herttaista, hyväntahtoista hymyilyään.
— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. —
Salli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein
sydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että
tulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt
sinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin... —
Marian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.
* * * * *
Päivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa
ruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin
nousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.
— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni
sinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle.
— Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja
arkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen
läpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla,
milloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona
käydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai
tahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina
tähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne,
joka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään
häiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään
Marian kasvojen joka ainoaa ilmettä.
Maria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta
ja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki
sijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan
palmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin
kaunokirjallisuus.
Hän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa.
Kyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva
Bohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.
— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen?
Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen.
Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!... Oi,
ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä
arvaan... Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta
minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän,
täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin
olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa,
en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä
tunnen tällä hetkellä... Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista,
että _sellainen_ mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?
Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin
silmiinsä.
— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla
rauhassa.
— Kuollako? Ei! _Nyt_ sinun täytyy elää — elää _meille!_
— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!