oli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:
— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen... Olenko ehkä ollut niin
onneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille...
sitä en ole tahallani tehnyt.
Kyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille
molemmat kätensä.
— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on
puhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä
milloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta
katui hän niitä.
Nuori lakimies avasi huulensa aikoen sanoa jotain, mutta ei sanonutkaan.
— Kauvanko olette vielä täällä? — kysyi Maria.
— Maanantaina olen aikonut muuttaa.
— Ja minä aion matkustaa lauvantaina; sehän sopii mainiosti.
— Vallan mainiosti! — Tuomari Bohrmanin suupielissä leikitteli
irooninen hymy.
Samassa insinööri Vadstein meni ohi. Erik ja Maria viittasivat hänelle,
mutta hän vain pudisti päätään ja meni menojaan.
— Miksei hän tullut tänne? — kysyi Maria.
— Ei tahtonut varmaankaan häiritä... Tietää ehkä omasta kokemuksestaan,
että nuoren naisen kanssa halutaan olla kahden kesken. — Erik koetti
jälleen lyödä kaikki leikiksi.
— Sepä on tavatonta myötätuntoisuutta.
— Onpa niinkin. Muuten minä tunnen Vadstenin jo ylioppilasvuosilta,
jolloin olimme kerran asuintoveritkin; sittemmin en ole häntä tavannut.
Hänen isänsä oli Geflen etevin hattumaakari, ja heidän pojillaan
useimmiten on _pää_ niinkuin olette kuulleet. Ruotsin monen suurmiehen
isä on harjoittanut tätä ammattia.
Maria nauroi.
Ellen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten
luo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän
seuraansa.
— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet
tehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat
mainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.
— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.
Maria nauroi helakasti.
— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä
sydäntä että luonnetta.
— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan
liiton.
Ilta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä
paikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja
sitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset
hengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän
mielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.
— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat
puhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa
henkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman
heidän palatessaan kotiin.
Verannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään
illallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä
ikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa,
mutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi:
— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman
suuren palveluksen?
— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.
— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne
ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa
neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.
Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut
voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen
tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana
kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä
ja arvasi tytön nukkuvan.
Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin
kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin
lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt
jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.
Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen
polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka
ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa
surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen.
Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä
niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan.
Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen
kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan
luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista —
elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria
nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan
puhella _hänen_ kanssaan ja _hänestä_, — ja oli kuin nuo kuulumattomat
sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.
— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet
heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin _sinulle_, sinulle, jota
rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut,
onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei
voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla
ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät
minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle
valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja
kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani
lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka
olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä _veit_
sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni,
mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja
iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo
äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on
vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla
kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni.
Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken!
Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan
kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä,
lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä
kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen
palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä
ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.
Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui
ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen
päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää,
joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen
miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa
huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa,
tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen.
Ja Kaarlo sitte...? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai
istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä
tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi
ja pakollinen ystävyys on... Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa
kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi _täytyy_ minun siis palata
hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti
käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla
kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui
yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi
ruohokentällä hänen ikkunansa alla.
— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä
mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte,
etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa
teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä
enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! —
Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.
Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta,
portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli
seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt
nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten
varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin
sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään _hänen_ luokseen,
hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta
nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin.
Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli
hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.
— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja,
joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja
_puhukaamme_ toisillemme _siitä_, joka palaa kuluttavana hehkuna
mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa
tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta
vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän
tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain
liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten
ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.
— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö —
pyydän sitä! _Uskokaa_ minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä
vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.
Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui
kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää
käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi
sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen
käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.
— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan
hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.
— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.
Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi
rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja
Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu,
siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin
Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin
henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi
yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli
kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.
— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime
aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani... luulin,
että voisin sen tehdä... mutta välistä on ihminen heikko raukka... eikä
minulle ollut mahdollista... siksi on minun nyt puhuttava saadakseni
ilmaa... Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että
olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta
ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin
saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua,
otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä
vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä
lähdin kävelemään puutarhaan, ja.... enkä voinut vastustaa, minun
täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi... ja niin hiivin
hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin
te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas,
sillä olihan se muuten kuin vakoilemista... tehän luulitte olevanne
yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä... mutta samalla olin kuitenkin
iloinen, että ette nähneet minua.
Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen,
vaan tunsin, että minun _täytyy_ saada nähdä teidät ja puhutella
ennenkuin eroomme... silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle... ja te
näitte minut. Oi, sanokaa... kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun
katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko,
onnettoman luo?... Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme
unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja
kokemattomia emme tienneet, mitä teimme... Mitä sitte tapahtui, sitä
emme voi muuta kuin valittaa... Tiedättekö... joskus nuo menneisyyden
muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni... silloin menetän
ajatus- ja toimintakykyni... tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi,
kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa
imee! Kuinka voimme?
Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä.
Hän oli kalpea, huulet vapisivat.
— Kuulkaa... minä rukoilen teitä... kuulkaa minua... Puhukaa kauniita,
lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa
uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään
Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!
Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti
Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi
sydämelleen.
— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se
sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö,
kenelle se lyö? Minä sanon sen teille... se sykkii _hänelle_, jolle
se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii... _hänelle_, jolla kerran
lupasin ikuista uskollisuutta... Norlannin tyttärelle, metsien ja
koskien maan lapselle... Jos voisitte _aavistaa_, mitä kaikkea olen
kärsinyt näinä vuosina... Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa
juuri tänä kesänä... tällä hetkellä... Sen, mitä nyt sanon teille, te
ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu
toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne
koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että
minä _rakastan, rakastan, rakastan_ teitä! Elämäni hyvä hengetär,
sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin... en koskaan voi
unohtaa teitä... en koskaan.
Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme
ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me
olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille
rauhaa. Me _voimme_ vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme
itseämme, enkä _minä_ näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen
syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt
teitä... Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet... olen sen
tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne... vapautukaa!
Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää
selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis
_itsenne tähden_, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos
teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä,
niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin
sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella
teitä... olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne
puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin
ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää
ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän
myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin
teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana
Norlannissa.
Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät
omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään
henkeä.
Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki
ääneensä.
Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.
— Niin, niin... mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.
Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.
— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni
ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin
sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko
hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi
kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä
hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu
heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa
ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan.
Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi
vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään...
Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan,
hellästi ja hiljaa.
— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi... Kuinka saattaisin jättää teidät
yksin tänne metsään? Ei... ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? —
Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen,
nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja
niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.
Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä
kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.
— Kiitos... Kiitos!
Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.
Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi
jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman
katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti
tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos!
Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos
olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa
hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän
riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille
ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa
nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin
hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos
mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin
vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti
— miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin
läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle
huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja
hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus
toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.
— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.
Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään.
Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.
Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.
— Sinä säikäytät minua... Herää! Mikä sinun on, lapsi?
Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny
Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen,
mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti
tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin
kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian,
että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla
ääneti.
— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla
äänellä.
— Tulette tietystikin.
— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?
— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!
Maria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota
hän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia
toinen kysymys:
— Kauvanko siihen on aikaa?
— Ei vuottakaan.
— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.
— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.
Maria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt
väärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen
paremmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän
yöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.
* * * * *
Aamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;
— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin
maannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt... Minun
täytyy tänään levätä koko päivä.
Hän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan
hellästi ja huolellisesti.
9.
Se oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli
nukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta
tuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin
silmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.
Erik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea
ja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei
Maria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan
veneelle.
Nyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:
— Lähdetäänkö sitte?
Mariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat
ja silmissä oli väsynyt katse.
Ei kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin.
Mutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille
kätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:
— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, —
kiitos _kaikesta_. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.
Erik puristi hänen molempia käsiään.
— Kiitos! Kiitos!
Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen
rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen
saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä
unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista,
istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän
menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta,
jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä
mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.
* * * * *
Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi
Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa,
vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli
Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui
ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa,
mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään
ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut
lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin
huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin.
Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja
Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:
— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis
olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja
kalpealta — miten on laitasi?
— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.
— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren
väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella
tavallaan.
— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy
saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko
olla niin kiltti?
— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.
— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle
terveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria
olisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa
laivalla?
— Ei! Kaarlohan on konttorissa.
— Niin... hän on... mutta... Oletko kirjoittanut?
— Olen!