Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte
näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran
syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä
maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa
ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.
Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut,
noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat
olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet
syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä
olisi saattanut seurata heitä.
Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä
ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.
— Mitä _sinä_ itket? — kysyi hän hellästi.
— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa,
että vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla
itkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut
niin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari
Bohrman on.
Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle
sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin
ilmestyi kuumeentapainen kiilto.
— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin
toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä
herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat
ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin
he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?
— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että
Bohrmankin on samanlainen?
— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi
herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä
yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin
kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En
koskaan olisi uskonut hänen olevan _noin_...
Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.
— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.
Kun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka
masentuneella äänellä:
— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen vuoksi
huoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti
ja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule
minua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen
kävelemään.
— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin
vakuuttava kuin tavallisesti.
— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja kätki
päänsä syvälle tyynyihin.
7.
Jos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa kesäkauden
alkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa kesävieraiden
kesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein siivin lensi
Tukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan kuin ääni —
liiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että intresseeraavat
kaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät miehestä mieheen,
suurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan tuntemattomiksi.
Ne ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan kädessä ja sitte
vieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä kauvemmas sitä vieritetään
suojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi se kasvaa, kunnes se lopulta
on oikea "vuori," eikä silloin kukaan aavista sen olevan pienestä
lumipallosta lähtöisin.
Tuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa keskusteltiin
vilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä nämä molemmat
henkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää uteliaisuutta.
Lääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä
erään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua
kaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:
— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?
— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen
saaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen...
— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei, kuule,
älä koetakaan...
— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan tuomari,
jolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää saaristossa
kaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin oikein lujasti. Ja
hänen tunteillaan on kuulema täydellinen vastakaiku. Ne kuuluvat siellä
kuhertelevan keskenään vallan vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä,
kaukana miehensä luota Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.
Samana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan lähdettyä
heittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen kertoa
äidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä
helkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen
kasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen
paras. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.
Mutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli
vastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli
tullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen,
eikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle
mieleenkään.
— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta joka
koskee meidän perhettä.
— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua
suurinkaan ihmetytä.
— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus;
tuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen
naispuolisissa jäsenissä.
Mitä hänestä...? — Kuului kuorossa.
— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen
rakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja
välinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa
maltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan
Mariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat
lemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus, joka
on uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu, kuten
tiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja ovat
samalta seudulta Norlannista kotoisin.
— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. — Eikö
muuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja tyhjästä. Ei
kukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään pahimmalta puolelta. —
Hän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.
Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.
— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että
viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu.
Se on jo jotakin.
Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan
kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi
jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin
tietää asiasta paljon enemmän.
— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä
se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin
saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja
muista. _Viattomaksi ystävyydeksi_ ei hän heidän suhdettaan nimitä,
vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään
muuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän
usein tapahtuu.
— _Onko_ se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja
hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.
— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi
Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan...
Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva
Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin
te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten
minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta
valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra
istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi
kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta,
ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki
ja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.
Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli
_sellainen_, sitä eivät he toki olisi uskoneet.
— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin
salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina
mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.
— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen
aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli
Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.
— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä
tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois
käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on
miehelleen uskoton?
— Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä asia
oli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää sen
jälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä pysy
aisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla vain
vähäpätöinen juorujuttu.
— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta,
sanotaan ja niin se on tässäkin.
— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt, että
otatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.
— Teitpä vallan oikein kun puhuit.
Kun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella kasvojen
ilmeellä:
— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta _me_
emme tahdo sitä tehdä.
— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian paljon
keveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.
Useana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu muusta kuin
mitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä virkkanut sanaakaan
Kaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia tietoja asiasta.
8.
Vierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan
siitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi
ollut useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää
joitakin tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni
hän tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas
vähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja nyt
päätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä
Norrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama-
ja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat
ensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen
lääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat
niin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä
kysymysmerkkinä. "Mitä arvelet?" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti
sen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena
kuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.
— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon.
Vehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan
mahdoton uskoa.
— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja
perhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen —
niin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä
vaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen
vanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää...
— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki
_naiselle_ sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi —
naimisissa olevalle naiselle!
— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä suhteessa
nykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne matkaansaattavat, ettei
tähän aikaan avioero ole mikään suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat
niinkuin ennen!
— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan niinkuin
olisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa... Mitä luulet minun
nyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton hämmästys oli muuttunut
kiihkoisaksi levottomuudeksi.
— Milloin varrot Mariaa kotiin?
— Parin päivän kuluttua.
— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka. Maria ei
luonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse nähdä ja
tuomita.
— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee
neljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan
raitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion kuluttua
oli hän poissa.
Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin
vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin
selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet.
Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan
silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka
Maria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän
paloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen
elin tapojensa perillä... niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä
vaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.
Mutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi
menettänyt Marian rakkauden.
— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen,
tuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.
Hän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä,
että oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut
ja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä
selvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä
huolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava
anteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian,
on Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi
siitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada
takaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo
Kaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä
jälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä
hänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti
voittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene
vihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta:
kohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat
astelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän
suoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla
lähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei
ollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat
— siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama
lapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja
levollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!
Hän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet
vasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi
mieheensä, _oli_ kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin
tulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia,
hänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?
Mutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä
huomannutkaan.
— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.
— Sinäkö täällä, Kaarlo?
Ja kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.
Istuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla
vyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta
ja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta
ja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa?
Mutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava
varmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja
pahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille
perättömille juoruille.
— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen
hiljaisella äänellä.
Oi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: _en koskaan!_ Mutta
se oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli
tänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää
vaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä
ottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja
— voisiko hän olla mustasukkainen, joka... Maria muisti sen vaalean
hiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli
vaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen
mielessään läikkyi.
— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi
nähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin
puhekin oli.
— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain
koetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi
avoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi
levollisesti:
— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?
— Lähden jo parin tunnin kuluttua.
— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.
He istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet
ventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.
Kaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa.
Mutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä
Vilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis
vain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä
elämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi
puhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle
_kaikki_, mutta se oli _mahdotonta_. Tuokion kuluttua Maria laski pois
käsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:
— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?
Kaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.
— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta _noinko_ sinä aiotkin
minua kohdella?
Maria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:
— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!
Kaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin
mahdollista.
— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri _nyt_ en voi
muuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta
niin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat... sanovat
sinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen
olleet kihloissakin, ja _ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä
tulee päättymääni_.
— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman
pienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman
yksityisen henkilön elämään.
— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää
koskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni,
turvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan,
että sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen;
sinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.
Maria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja
liikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.
— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.
— Missä on Bohrman? kysyi Kaarlo ikäänkuin hieman epäillen.
— Kaupungissa.
— Oletko tavannut häntä tänään?
— En, en ollut aamiaisella, kun voin hieman, pahoin, ja hän lähtee aina
heti aamiaisen jälkeen.
— Muuttaako hänkin lauvantaina pois täältä?
— Ei, luullakseni. Hän viipynee täällä vielä muutaman viikon.
Karl Asker itsekin häpesi noita asiaan kuulumattomia kysymyksiään,
mutta hän tahtoi kaikin puolin tyydyttää uteliaisuutensa. Eikä muuten
Maria näyttänyt niistä olevan milläänkään.
Tunnin kuluttua Anny Bahr tuli ilmoittamaan, että päivällinen on
valmis. He menivät kaikin kolmin ruokasaliin. Siellä oli jo Erik
Bohrman. Tämä ensi tuokiossa arvasi aseman ja asian ja osasi niin
muodoin vielä paremmin kuin Maria salata kummastuksensa.
— Jaha, sinä olet tullut ottamaan jäähyväisiä saariston kesältä, sanoi
hän tavallisella sydämellisellä tavallaan ja tervehti ystävällisesti
Kaarloa.
Syödessä huomasi Maria, miten Anny Bahrin pähkinänruskeat silmät
alituiseen olivat hänen mieheensä tarkkaavaisina kiinnitetyt.
— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua
valmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.
Maria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.
Heidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen
katseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin
kummastelevalla äänellä:
— Oliko se todellakin Marian mies?
— Oli! Mitä kummaa siinä?
— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä
on. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko
asiaa.
— No mitä et sinä siitä ymmärrä?
Anny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä
silmissään oli kyyneleet.
Oi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja
kuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on
kaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria... hänen äänensä hiljeni ja
kävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni
olento.
— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt
häntä keskeyttää.
— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin,
mutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin
kehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.
Hänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa
miltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka
sattuivat paikalleen kuin naulaan.
Tyttönen katuikin jo sanojaan,
— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut,
mitä sanoin.
Maria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.
Kun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr
sukkelasti.
— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä,
enhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua
iloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka
haavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan
kauvas etäisyyteen.
— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.
— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna
metsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla
kepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran
mene vanhalle lempipaikallemme rantaan?
Maria laski pois työnsä ja nousi.
— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein
olitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?
— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.
Maria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi
kerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella
asioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat
elottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.
— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä
kuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik
Bohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.
Maria katsoi häntä silmiin.
— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi
hän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä
kaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia
koskee.