purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten
luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi
purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.
— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne
ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin
peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli
maahan luotuna.
— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.
— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa
pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt
eilen saapua.
— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on
viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja...
Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään
ilmenevää ikävää:
— Lähdettekö pois täältä!
Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua
silmiin.
— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä
matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia
koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva
Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa
kaukaiselta metsänrannalta.
— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin
rukous.
— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.
Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja
vasta laivasillalla Maria virkkoi:
— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin
Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli
lähtöajoista ja kaikista.
— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.
Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti
poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he
vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili.
Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja
illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt
palatessa ja meni pian vuoteeseen.
Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:
— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin
mainiosti yhteen.
Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella,
ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi:
— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin pistäydy
talossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n hauskan illan.
— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-ajat.
— Aha... jaha... vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä "vetää"...?
Vene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman
heilautti hattuaan.
— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt
kaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.
Maria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.
— Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, — sanoi Erik
Bohrman.
— Mitä tarkoitatte?
— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä olen
saanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus voi
toisinaan tulla aavistamatta.
— Luuletteko... että _hän_ viettää tuota "kaupunkielämää?"
— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on
tavallisesti epäilyttävä merkki.
— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.
He kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta ei
lopulta voinut olla suoraan kysymättä:
— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?
Tuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:
— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos pahaakin,
niinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on koko lailla
kevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin tuollaisissa
luonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä hyväntahtoisuutta ja
tasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa hyvä ja paha on näkyvissä
selvemmin kuin useissa muissa ihmisissä, ne ovat kuin perusaine, jota
kuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi tuollaisten luonteiden arvosteleminen
on peräti vaikeaa.
Maria oli tullut varsin totiseksi.
— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta _minä_ en ole
voinut vaikuttaa häneen niin, että... että minua voitaisiin verrata
kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla
siron esineen. Hän on mennyt omia teitään...
— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja
kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole
sitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette
vaikutuksille alttiina.
He kävelivät hiljaa edelleen.
5.
Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli,
ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä,
mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat
muut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt
uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja
päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan
rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan,
etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona,
rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin
hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli
hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja
tyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet
lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket.
Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen.
Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä
taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja
milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa
sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria
rakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin
mitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät
kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli,
se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa
unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo
oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että _kaikki oli ohi_,
ikuisesti ohi!
Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan
kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik
palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos,
jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki
ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen
kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.
Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja
silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien
ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella
voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän
keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille
harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista
tunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin
ne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.
Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä
Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin
ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa.
Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin,
sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli
itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja
myrskyt tulevat.
— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi
iloa loistavilla silmillä miestään.
— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä
heidän kävellessään alas höyryveneelle.
Maria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.
— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.
— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.
— Kuinka niin?
Niin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän näköisenä
kuiskasi hän, — se on sillä lailla, että... Sinä olet kai sen
huomannut... mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin tunteista
_häntä_ kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut juristiin.
"Joko _hänet_ tai ei sitte ketään," on hän sanonut sekä mammalle että
minulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät kaikki tuulet
häilytä.
Maria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.
— Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä puhu
arvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.
— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja Agnes —
olet kai sen huomannut?
Maria löi kummastuksesta yhteen käsiään.
— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka sanalle. —
Ystävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.
Karl Asker näytti joutuvan hämilleen.
— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja
Agneskin... ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on mielikuvitusta,
voi se muuttua todeksikin.
— Ei... koskaan! Minä vakuutan sen.
— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla
ihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. — Kuuleppas
minun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon tuostakin kotiimme ja
siellä hän ja Agnes saavat rakennella lähempää tuttavuutta toistensa
kanssa ja suorittaa pienen rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin
oikein, niin... ja Agnes on kaikin puolin hyvä tyttö.
— Eivät _kaikki_ halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian ääni
oli niin kummallinen.
— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut
ominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka tietää...
Rahat ovat aina hyviä olemassa.
Maria ei vastannut.
Mutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:
— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme keksineet
auttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja _jälkeenpäin_ he
molemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla mukana asiassa.
Sinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa paljon jos tahdot.
Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli
niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.
— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi
se, _en missään_.
— Mutta jos _minä_ sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme
niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä
kiihtyneellä äänellä.
— _En mitään. Sinä_ saat tehdä kuten tahdot.
Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen
palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä
olo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein
nauraa. Puuttuisi, että _hänkin_ nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun.
Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on
liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista
kuvitellakaan... Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut
Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä
omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä
kaikki... Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät
Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän
kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut
osakseen; nyt käsitti hän syyn.
Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä
ajatuksilleen.
* * * * *
Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori
tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt
hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät
hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille lähettämässään
kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen,
tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli
ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento
arka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan
ja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella
ihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria
tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli
kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään
ja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa,
mutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos
meni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin
sai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas
pieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin
ottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi,
Maria kulta, olkaa kiltti!" Se oli niin luonnottoman surullista, että
Mariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!
Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen
seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen,
melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei
auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle
oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut
kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli
häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja
hiipi hiljaa pois.
Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.
— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa.
— Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle,
jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla
äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen
ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta —
mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen
kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?
— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.
— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?
— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.
— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.
— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa,
tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän
sanoa.
6.
Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys
oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta
— oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on
lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa
ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli
noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit
kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä?
Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän
näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän
uudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä
siitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut
suoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin
hänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta
kuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:
— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu
kohta. Saanhan tulla mukana metsään?
Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.
— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.
— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.
— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen
ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä
ankaruudella.
— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin
ikävä metsään.
— Tiesitkö minun olevan täällä?
— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut
mitään, ennenkuin näin Marian täällä.
Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen
vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli
toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä
ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren,
sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny
Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.
— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.
— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman
luo.
Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla
täällä oloonsa viehättynyt?
Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja
tunteettomalla äänellä:
— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian
omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä
lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.
— Ei!... En tiedä... En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.
Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.
— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot,
ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina
juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?
— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen
voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin
polvelle. — Ja... niin, en minä osaa sitä selittää.
— Ja... mitä? — huudahti Maria.
— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!
Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä
alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.
— Kuka on tohtori Vesterdahl?
— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän
ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja
kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.
Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt
mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti
hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:
— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.
Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella,
lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana
katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden
tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui.
Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen
poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.
— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään
tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.
Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli
saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa
tilaisuutta... hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään... Eihän se
ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä
voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan
täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet
ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun
syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä
valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa,
se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi
kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja
yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin
kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli
avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti
hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi
ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja
veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut
koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri
veressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki
tarkoin haavan.
— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla
äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan
parantaa kipeää... Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi
haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte
juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs
nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka
äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa
kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan
liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään
teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi
vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että
neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen
liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi
huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan
maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa
puheli:
— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko
yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku
kuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut
lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat
huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne
olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt
helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on
yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun
ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi
otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.
Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään
ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja
huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen
kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän
halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik
Bohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja
luullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä
kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan
hän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä?
Se oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat
etsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta
ahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava.
Tuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä
ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa
miestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän
liekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko
viime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin
hyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään,
oli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, _haaveilussa_, oli hän
viettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan _oman
kodin_ voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta
oli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset
siitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä
itseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista
haaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten
sieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän,
miksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän
kuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli
ammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.