se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta
nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan
koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja
vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä
suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:
— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain
muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka...
Maria keskeytti sukkelaan.
— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei
minua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon
alakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan
huolellisesti jotakin... Sitä ei voinut ajatella.
Koko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma
Asker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin
toisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli
äärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko
matkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.
Mutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään,
säteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi —
pian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan
saattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja
ottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun
hänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen
luokseen ja taputti olalle.
— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en
tullut ottamaan jäähyväisiä.
Mutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin
omituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä
jättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän
povessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.
— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin
keveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja
omaisillesi.
Rouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi
Maria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily
harmitti anoppia vielä enemmän.
— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi
sitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran
kaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et
tiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin
äänessä oli pyhää suuttumusta.
— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni
viereisestä huoneesta.
— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen
kaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti...
Karl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.
— Sydämettömyytensä... tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi
juhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin
muulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti
Marian kättä ja he lähtivät.
Isollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan
hiljaa vaimolleen:
— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita
niinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta
kuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan
voi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän
poikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan
pahoillasi!
— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.
— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo
puristi hänen vartaloaan itseään vasten.
Laivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä
näyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön
hankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan
reunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja
tiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten,
miten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken
aikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.
Höyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.
— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja?
Ehkä ne eivät riitä, niin että... Hän otti povitaskustaan lompakkonsa.
Avatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla
solmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat
toisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen.
Kumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.
— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria
kääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.
Minuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.
Marian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se
hiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki
kysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti
torjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka
jäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta
itkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli
aaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli _hän_, se nainen, joka oli sytyttänyt
hänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut
hänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän?
Oli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän
näki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi...
hän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään
hänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin
puheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut
viettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän... Niinmuodoin
ei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke,
leikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen
jotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai
vaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka
hiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine.
Hän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän
ehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis,
sillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen
vaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa
vuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo,
joka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja
siksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi
sietää ikuista valaa, sellaista, jota ei _voida_ purkaa. Ja tällainen
luonne oli nyt Karl Asker.
Mutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen
suhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään
kaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin
kiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei
mitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä.
Niin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli
istunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja
aika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä
syrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä
Kaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja
tehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime
aikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava
kaikki.
Maria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen;
hänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa
lujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka
saattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti
pettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen
ja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea
ajatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja
ystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen
tiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä!
Hän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa
pienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa,
hänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta
hän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.
Raitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet
hermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha
ja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas
nauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja
vaipua unelmien maailmaan.
Ehkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli
kiihoittuneessa mielessään kuvitellut...
Lindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti
astelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään
täällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa
katseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin
siellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas
puitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa... Maria nautti
kaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia.
Ja kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään
toivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä _hänet_ — ensi lempensä —
Erik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa
kokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä
milloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne
sen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.
— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä!
— ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti
ympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee... Mutta
hän ei tullut.
Tultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan
juurella huopavaatteen ja siinä _hänet_. Hän nukkui. Toinen käsi
suojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja
päivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa.
Piirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja... niin,
vuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen
voima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja
tahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla.
Hän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat
samat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi,
eikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin... Oi,
Jumala!... Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana
laskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.
Silloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei
tiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut
ja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän
tehnyt?
Pian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti
ystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.
— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet
vastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi
päivälliselle.
Maria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle
kaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea
itsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi
kummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen
kerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän
oli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo
hetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen.
Hän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin
olivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa.
Herrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä
täällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin,
seisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän
esittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä
oli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.
— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin
sydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun...
Maria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut
kiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään
iloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei
Marian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin
käytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen
tunnustaakaan.
— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman
kummastuneesti.
— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta.
Tietystihän me tunnemme.
Päivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista
jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten
päivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa.
Puheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa
pienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin
hupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen
puutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja
toista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä
nyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.
— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi
tukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut
verannalla olevaan nojatuoliin.
Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.
— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta
herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon
arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten
kanssa.
— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja
puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja
istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.
— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik
Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.
— Oo — ho, sepä hauskaa... Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. —
Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu
lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä
minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He
saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin.
Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.
— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä
todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan
minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne
hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.
— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä
humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan
sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen
kohoavaan metsänreunaan.
Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli
kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa.
Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi
jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.
— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän
välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri
tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin
ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta
huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.
Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti
valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli
tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava
hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse
suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa
onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen
herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja
muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin
katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä
häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik
vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut
häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" —
sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä
aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin
kohtasivat toisensa.
— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä
häneen.
— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu
reipas sointu.
Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:
— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin
näen miehenne.
Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:
— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?
— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä
ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat
nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö.
Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein
on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin
jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja
kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.
— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?
— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten.
Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä
suhteessa aivan syyttömiä ole.
— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon
kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo
unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta _juuri silloin_
pitäisi enimmän huolehtia.
Niin se on. Mutta _te_ ette näytä kuuluvan niihin naisiin.
— En, enkä tahdokkaan kuulua.
— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa
jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.
— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin
sen ymmärrän!
— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti
rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.
Rouva Asker teki lähtöä.
— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on
parasta mennä sisään.
Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten
ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin
vaarallisille aloille.
— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker
tavallisella äänellään.
— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin
ottanut kuukauden virkaloman.
— Minne lähdette sitte?
— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä
nimitetyksi erääseen virkaan.
Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia
myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on
vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.
— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.
— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään
ole nähneet varjoakaan toisistaan.
He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat
kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas
keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.
4.
Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi
siellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin,
koko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi
hänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden.
Hän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko
sielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä
arki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille
ja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut,
mitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden
suosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja
tarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut
ja he olivat hyviä ystäviä.
— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava,
vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari
päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.
Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut
paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta
seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia
— lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja —
mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan
"päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa
kanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän
viettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä,
tunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa
mentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt
putoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja
ja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa
oli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä
kaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut
nähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?
Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen.
Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen
aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet
mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena
ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella
melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan
sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat
he käyneet rouva Fosserin luona.
— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän
toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja
tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?
Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.
Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen,
mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään
virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon
muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla
niinkuin se oli.
Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan
kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se
oli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti.
Hän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla
tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin,
tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut
irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään.
Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea
epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin
kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli
viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.
Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.