raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa
täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua.
Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän
tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava
katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te
ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua."
Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden
humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten
kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa
oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin
perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen
suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut...
Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan
alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa.
Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi
vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi
huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker
oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää,
pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.
— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi
ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla
konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin
omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa.
_Silloin_ ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin
sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen _aavistuksesta_.
Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker
ei pitänyt vähääkään kiirettä.
— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä
iloisemmaksi tulisin, jos te... hän kumartui Marian puoleen ja
lausui salaperäisesti... tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään
Nybrovikenille päin.
Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain
ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.
— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti,
kun _minullakin_ on "_aikaa_" olla pari tuntia konttorista poissa
ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.
Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri,
mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja
toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada
muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin
— minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä...
Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi
hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl
Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja
Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei
hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä
elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita
nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa
eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki
itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon
ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat.
Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli
Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten
hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi
kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi
hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella
saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen
leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa.
Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!
Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään.
Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä
sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi
kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin
haaveilua!
He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille.
Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä
alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä
tunteen.
Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he
saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli
mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen
ja alkoi:
— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun
laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni
ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo
rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran
tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään
sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.
Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.
— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin
sanat.
Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.
— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä
sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota
ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni —
olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti
ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa.
Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö
niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.
Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.
Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun
varrelle.
Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.
2.
Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota
lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi
säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa,
että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa
näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella
puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari"
ottamassa vastaan omaisiaan.
— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes
lyöden veljeään olalla.
— No niin... no... kyllähän... Enhän minäkään raudasta ole. Oli
muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä
tulisitte, mutta tulittepahan.
— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan
mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi
äidille.
Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.
— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun
kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. — Villy
taputti leikillään äidin kättä.
Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.
— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.
— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi
sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.
— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen,
mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään
taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään...
— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan
ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.
Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi
saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:
— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin
olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi
pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle
sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On
työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua
päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää
hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät
hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta
vakaantuneelle, naineelle miehelle!
— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva
Askerin äänestä oli taittunut kärki.
Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti
hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:
— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.
— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te
ette taas ymmärrä.
— _Hyvä usko_ on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.
Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen.
Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha
oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He
vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä.
Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä
ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.
Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:
— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko
juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja
he kiirehtivät edelle.
Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria
toisille hyvää yötä.
— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.
— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja
aionkin heti käydä nukkumaan.
Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän
avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut
hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän
vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.
Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja
hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän
se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili
muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta.
Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään
huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin
ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään.
Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut
rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset
avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas
käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi
hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi,
että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta
_mahdollisesti_. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja
antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein!
Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä?
Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli?
Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo
epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei
muuta mitään.
— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että
_hän_ oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen
ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun
asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän
olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti
halunnut saada puhutella häntä... Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen
haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin
tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt
varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra
Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi
puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja
jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen
vastakohtelun.
Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän
ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!
Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat
hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian
sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat
vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo,
jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.
— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli
koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä
tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja...!
Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin
nojatuoliin ja sulki silmänsä.
Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä
katseen ovelle päin.
— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin
aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi
hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei
saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan
hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin
rauhoittavaa...
— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota _ketään_ vastaan, huomautti
hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.
Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän
olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.
Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.
—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.
— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel
tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja
koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.
— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja
tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin,
en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla
ottaisin jäähyväiset.
— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin
ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis
Norlantiin? Onnen lemmikki!
— Niinpä niinkin... oi, jos tietäisit... Ruskeat silmät säteilivät
puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana
seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti
sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja
usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja
suunnitellen tulevaisuuttamme.
— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne
olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.
— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli
häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen
voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on
laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen,
pikku raukka.
— Ei... oh... en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan
ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen
hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.
— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa,
kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään
Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää
— eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se
voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen
suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.
— Kiitos... Elli rakas... kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää
balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria
painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.
— Kas niin... niin... se on oikein... Se lieventää surua... tiedän sen
kokemuksesta.
— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin
äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat
heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne
puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja
jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt... Eikö Maria
sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä,
tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti
seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime
aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää _kaikissa suhteissa_.
Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva
Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka
voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne;
hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa
lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei
ole todellinen _koti_. Tokkohan Maria tiesikään _kaikkea!_ Ei, olihan
hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen
olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa...
Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa
hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta
saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.
— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären
suudelman Marian otsalle ja hiuksille.
— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.
— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.
—. En tiedä, vakuutan sen... ei se ole mitään... ei yhtään mitään. —
Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki
siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.
Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan
kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa,
lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada
matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.
Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi
niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria
oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes
syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman
päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli
niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut
lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä
säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä
nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.
— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli
vain lausetapa ilman sisältöä.
Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.
— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten,
ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni
hajonneet sinne tänne.
— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin
ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin
kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä
jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään,
vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa... Ehkä
se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus.
Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä
kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla
veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna
kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni
lausui:
— Vai niin... vai kuoli hän syksyllä.
Rouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä,
mutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen
täytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi
lausuen hyvästi.
— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja
pakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel
jo Marian lapsuuden ajoilta.
— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa
kuivumassa?
— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen
kesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja
kaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.
— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?
— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?
— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?
— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain
sunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin,
etten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.
— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli
jälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi
kärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.
Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii
yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen
rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän
sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi
ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja
vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan
äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun
uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen
paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän
taputti Marian poskea.
— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä
Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva
Fraenkel oli mennyt.
Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän
ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa.
Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä
viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin,
mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi
saattanut olla huonoilla teillä... Sehän oli kuolettavaa ajatellakin!
Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut
eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä
"toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota
tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada
miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl
Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin
paljon viehättävää...
Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen.
Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin
hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet
luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin...
Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa
ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi
soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut
osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.
3.
Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla
matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös
ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen.
Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut
viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli
niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt
koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän
vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen —
miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon,
pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä
elintapojen vuoksi.
Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan
häiritä.