HAAVEILUA
Kirj.
Marianne Lundegård-Hagberg
Suomentanut
Vihtori Auer [Vihtori Simonen]
Kotkassa,
Etelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö,
1905.
Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.
1.
Rouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut.
Keskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan.
Oli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui
nyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän
"säkenöivä" kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin
sohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta.
Uunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä,
harmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko.
Pitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki
muut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös
edesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta
muotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika
selällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys,
lääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen
onnistuneita "kuureja." Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin
poika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen
äitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä
mutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä
vastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan
muotokuvan maalatuissa piirteissä. "Sukutilanhaltijaksi" häntä perheen
kesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse
asiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.
Tuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka
ei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka
oli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden,
terveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan
ikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa
samalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka
oli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin "Viimeinen
Ateenalainen." Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen
lähellä olevaan komeaan puistoon.
— Maria!
Nuori rouva pani kirjan pois ja kääntyi anoppiinsa.
— Meidän ei sovi unohtaa näin herttaisella ilmalla tehdä pieni matka
saaristoon ja etsiä siellä suviasunto teille — sinulle ja Kaarlolle.
Maria ei tästä ehdotuksesta juuri näyttänyt ilostuvan, mutta hän nousi
ja meni herättelemään miestään.
— Kaarlo... herää nyt... ja kuule... Sano!... Tulethan mukaan
kesä-asuntoa valitsemaan.
Kaarlo venyttelihe velttona eikä näyttänyt ymmärtävän, mistä oli
kysymys. Vasta kun katseensa kohtasi hentovartaloisen, punahuulisen
rouvansa edessään, tuli kasvoihin eloa ja hän ojensi Marialle molemmat
kätensä.
— Tulla mukaan... mihin... saaristoon... nyt illalla... Ee — ei... olen
mieluummin kotona.
Neliääninen vastalause kuului heti sohvalta:
— Oh, kuka nyt on niin laiska! Häpeä — Kaarlo — olla niin
välinpitämätön... sinä olet aina kaltaisesi... Ylös nyt vaan...
Maria laskeusi polvilleen miehensä viereen. Silmät hymyilivät
veitikkamaisesti hänen puhuessaan viekkaalla äänellä:
— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista.... Ei huolita koko
maailmasta... kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa...
Aviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle.
Varsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän
sitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:
— Ee — ei!... Konttorissa oli tänään niin kova työ... Siellä oli
yhtiökokous... olen hyvin väsyksissä...
Maria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen
otsaansa puhui hellästi kuin lapselle:
— Vai niin... vai olen _minä_ väsynyt... _minä_ olen tehnyt kovasti
työtä... _minä_ raukka... Mutta nyt tahdon _minä_ levätä koko
iltapäivän enkä tehdä mitään... Maria järjestäköön kaikki _minulle_...
hankkikoon kesähuvilat ja muut... _minä_ en jaksa matkustaa.
Karl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan
vyötäisistä ja suuteli hellästi.
— Kiitos — pikku Maria — kiitos... on hauskaa levätä kotona ja
tiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä.
Sitäpaitsi... sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää...
sinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain
sunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina...
* * * * *
Tuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa
pikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa
"vastanaineilie", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.
— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon...
Lindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se
oli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen
vanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa.
Kauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa.
He olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa
vasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen
katseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä
kauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme.
Hänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden
kotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa
oli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon
kohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli
siellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi
hänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon
ja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta
rakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että
se oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton,
ohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä
elämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?... Juuri
kuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa
kohtaloa vastaan silloin oli _hän_ tullut, _vapauttaja_. Ja Maria
oli rakastanut häntä... Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan,
että hän oli _myynyt itsensä kultaan_. Mutta se ei ollut totta! Hän
oli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes
neljä vuotta kulunut, mutta jos _hän_ — hänen miehensä — olisi vain
ollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan,
olisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin.
Mutta Kaarlo _oli_ muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät
kaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut
muuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt
varmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään _vihata_ — vihata
koko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa
ja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita
ajatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan
oli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.
— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —
Rouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu
täydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.
— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän
Kaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen.
Eikö niin, mamma?
— Ei, ei tietystikään. Lellitellä... mitä vielä... vaimon velvollisuus
on tehdä kaikkensa miehensä eteen... Jumala tietää, että niin minäkin
aina tein... Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan
huolehtia Kaarlosta... Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut...
Kaikki! ... Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee,
ei hän sittekään voisi korvata kaikkea.
— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.
Rouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.
— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin
miehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen
kuorman... Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi
asianlaita toinen kuin Marian... Hänhän oli köyhä.
— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär
Agnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen,
miten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.
— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker
juhlallisesti.
— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti... luonnollisesti...
miehissä ei ole mitään vikoja... he... ei ollenkaan... _Omia vikoja_...
ei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin
Kaarlon.
Rouva Askerin äänessä oli jotain loukattua ja ylimielistä hänen
katsoessaan tyttärensä silmiin ja vastatessaan:
— Luuletko Kaarlon olevan pahemman muita? Ei, ei tietystikään!... Mies
muuttuu ainakin jonkun verran naimisiin mentyään... Ei hän voi enää
olla kuten sulhasena... Mutta sitä et sinä ymmärrä, lapseni.
Tumma puna kohosi Agnes Askerin poskille ja hän vastasi:
— En tahdo enään väitellä mamman kanssa tästä asiasta; se on kuin
ympyräkäyntiä, ilman päätä... _Etkö ymmärrä_... en, se on totta!
En ymmärrä, minkätähden _oikea_ ja _väärä_ ovat niin erilaiset
merkitykseltään miehen ja naisen suhteen. En ymmärrä, miksi _anteeksi
antamatonta vikaa_ naisessa käsitetään vain yleiseksi luonteenlaaduksi
miehessä. En käsitä miksi menettely, joka heittää tumman varjon naisen
koko elämään, peitetään hiljaisuudella, milloin sellaista havaitaan
miehessä. Miksi kaikki huolehtivat naisen velvollisuuksista — naisen
_täytyy_ sitä ja sitä... se ja se sotii hänen naisellisuuttaan
vastaan ja niin edespäin. Ei ole mitkään, mikä sotii miehen luonnetta
vastaan enemmän kuin: olla oikein kiltti vaimoaan kohtaan ja viettää
mallikelpoista elämää.
Hyi sentään... aivan voin vihata lakeja, tapoja.... ja mitä
lienevätkään, ja sentähden, että niissä vielä on niin paljon epäkohtia!
Rouva Asker teki kädellään estävän liikkeen.
— Tst, tst! Ihmisten huomiohan kääntyy sinuun. Muuten voit säästää
tuota liiallista sanatulvaasi; olen jo monasti kuullut tuon omituisen
mielipiteesi ja tiedän, että olet ammentanut sen jostakin _nyky-ajan_
kirjasta... Minua ei se liikuta.
Tällä välin oli vene pysähtynyt Vaxholman rantaan ja pian istui jälleen
Askerin herrasväki pienessä höyryaluksessa ja saapuivat vihdoin
neljännestunnin kuluttua matkansa perille.
— Oi, miten kaunista täällä on! huudahti Maria kulkiessaan Emmyn kera
ylös jyrkkää, mäkistä, honkien ja lehtipuiden verhoomaa tietä, nähden
edessään alhaalla oikealla puolellaan järven, jonka välkkyvät laineet
siintivät tuuheiden puiden takaa. -— Tänne tahdon hetkeksi pysähtyä!
— Jumalani, millainen maku sinulla on, Maria! Näkyy, että olet maalta.
Mitäpä ihailtavaa tässäkin on? puhkaili rouva Asker, joka molempiin
vanhempiin tyttäriinsä nojautuen paraillaan kiipesi mäkeä ylös.
Noin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin
Maryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser
kesävieraineen.
— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme
sisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä
asuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.
— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin
kaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.
Ja hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat
rouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä
olonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin
nimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja
naiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä
kesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita
olkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja
kaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä
taustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat
rannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota,
vähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin
harmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin,
auringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin.
Maria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän
pysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään
räpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi
hyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen
ruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan
oli varmasti vakuutettu, että se oli _hänen_ — satojen joukostakin
hän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen
tuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä
tällä hetkellä ajatustensa esineen.
"Mikä sinua vaivaa, Maria?" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä.
"Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?"
Maria säpsähti.
"Minäkö... en... en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!"
Ylös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran
haaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui
Emmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.
Siellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa
kesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein
tyytyväisiä.
— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen
tyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti
sisustettuja huoneita.
"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata
huvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta
voittoa jää." — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.
— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat
yksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla
sen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei
hinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän,
sanoi rouva Asker hieman ylpeänä....
— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen
tulijat Marian, ja Emmyn.
— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa
huvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset,
koskapa emme sovi hinnoista.
Maria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas
saaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan
auringon punahohteisessa valossa.
— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään
huonetta saatavissa?
— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään
välittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat
mielihyvästä.
— Jaha... pikku rouvako tänne muuttaisi?... Kyllähän minulla sitte on
huone... suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala,
mutta... Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva
Asker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.
Maria ei ollut mitään huomaavinaan.
— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva
Askerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni
tulee tänne vain sunnuntaisin.
Tämä kai meni rouva Askerista liian pitkälle.
— Mutta, Maria, mitä sinä ajattelet? Rouva Asker loi tyytymättömän
katseen miniäänsä. — Et suinkaan aio muuttaa _tänne?_
Maria vastasi anoppinsa katseen yhtä kylmästi ja niin päättävästi, mitä
ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Rouva Asker seisoi kuin kivettyneenä
miniänsä edessä.
— Niin, tänne muutan, en minnekään muualle.... Katsos, kuinka kaunista!
Hän osotti kädellään järveä, jonka laineet vyöryivät aina puutarhaan
saakka lähelle sitä paikkaa, jossa hän nyt seisoi. Täällä voi
riippumatossa leväten kuvitella kaiken päivää keinuvansa merellä.
— Niin, sinä olet kaltaisesi. — Ja rouva Askerin silmät säkenöivät
tulta hänen kohdatessaan sellaista vastusta. Hän ei ollut tottunut
sellaiseen; hän tahtoi _hallita — hallita_ kaikkia omaisiaan. Ja _hän_
kohteli häntä tuolla tavoin, — _hän_, joka ei oikeastaan kuulunut
perheeseenkään — ja vieläpä vieraiden nähden — se meni liian pitkälle.
— Ehkä rouva Fosser on hyvä ja sanoo, keitä täällä asuu. — Ja rouva
Askerin ääni vapisi hiukan.
— Ennenkuin saamme sen tietää, emme päätä mitään.
Marian kasvot loistivat ilosta, hänen katsellessaan puhuteltua.
Maria säpsähti, vaikkakin oli seisonut ja vartonut, että rouva Fosser
lausuisi tuon nimen. Hän oli siis nähnyt oikein siellä rinteellä. Erik
Bohrman oli todellakin täällä. Se oli kummallista ajatella. Hänen äsken
niin päättäviin kasvoihinsa ilmausi jotakin epäilevää ja uneksivaa,
ja melkein viivytellen puristi hän rouva Fosserin kättä samalla kuin
lausui:
— Minä tulen siis maanantaina. Älkää vaan antako kellekään huonettani!
Kun rouva Asker "Joukkoineen" kohta tuon jälkeen kulki metsän läpi
laivasillalle, tuli Agnes Marian luo, joka käveli hiukan erillään
toisista, ja tarttui luottavasti hänen käsivarteensa.
— Pikku Mari, mikä sinulle tuli äsken? Miksi käyttäydyit sillä tavoin
mammaa kohtaan? — puuttui Agnes Asker lausumaan lempeän nuhtelevasti.
Maria laski käsivartensa alas, jolloin Agneskin veti kätensä pois.
— Jos te _siitä_ asiasta olette koko ajan niin vilkkaasti
keskustelleet, on parasta, että menet jälleen toisten luo.
— Mutta, Maria... hyi... Miksi olet tuollainen minulle? Minä...
— Anteeksi, Agnes! En todellakaan ole tänään oikein kiltti... En tiedä
mikä minun on. Enhän minä tahdo olla epäystävällinen sinulle. Sinä
olet paras kaikista. — Maria tarttui tyttösen käteen ja pisti sen
kainaloonsa.
— Kyllä me sentään olemme kaikki pohjaltamme hyviä, luulen minä. Syy on
vain siinä, että nuo toiset ja sinä ette voi _ymmärtää_ toisianne.
— Ehkä! — Maria lausui tuon sanan äänellä, joka oli kaikkea muuta
kuin vakuuttava. — Mutta mitä lienenkään sitte tehnyt niin kauhean
valitettavaa äsken tuolla sisällä? Päätin tulla sinne, siinä kaikki.
Ellen saa tulla sinne, asun kaupungissa koko kesän.
— Tietystihän sinä saat tulla. Mutta sinun pitäisi pyytää anteeksi
mammalta, sitte olisi kaikki jälleen hyvin. Katsos — ainoastaan
_tavasta_, millä jokin asia toimitetaan — yksinomaan tavasta riippuu
kaikki.
— Niin, se on totta, sanoi Maria, jonkinlainen syrjäsointu äänessään.
Mutta kun en tiedä mitään rikkoneeni, ei minulla ole mitään anteeksi
pyydettävää.
* * * * *
Maria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin
täyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa
"kiilata" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen
nurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden
muistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan
ja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin...
Niin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä
rinteellä rouva Fosserin huvilan luona... Se oli yksinkertaisesti hänen
nuoruutensa lemmitty... Nuoruuden rakastettu!... Niin kummallista!
Eikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen... oli,
tietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei
kuitenkaan ollut _samanlaista_ kuin silloinen nuoruus, jonka muistot
nyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli
kulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen.
Maria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa
oli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti
antaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa
syvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin
esteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan
peittämään käteen.
* * * * *
— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin
maaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin
kauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman
erimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe
naapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä
sen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla
elämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun:
heidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.
Minkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen
pohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa
syttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan
milloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla
muuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan,
vaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan.
Isännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja
patruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.
Mutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman
jo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet
itselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä
tummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen
välitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri
siellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana
auringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja
viehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa.
Silloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin,
ollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli
hänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei
huomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin
hän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään
kummastelematta, että kohtasi Marian täällä:
— Onko tämä teidän lempipaikkanne?
Maria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo
varhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta
ennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että
oli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut
olla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä
kohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman
olisi arvannut hänen ajatuksensa.
— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon _minä_ heti poistua. Tiedän
kyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että
meidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme
kerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi
neitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli
sametin hieno.
— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin,
— ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien
olevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että
tämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja
pikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten
yksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet _hän_,
joka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin
hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.
Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.
— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän
nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista...
niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta...
nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi
avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän
käytöksensä.
Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan
iloa ja mielihyvää.
— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä... lempipaikassani, jossa
minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin
luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni
tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että
suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti
poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En
tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne.
Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla.
_Minulla_ on tapana tulla tänne aina tähän aikaan... Enkä huolinut
etäämpää tarkastella... Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut
vapaa kuin minä olen tullut tänne.
Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti,
kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä,
joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain
vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän
hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen
sanoi:
— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme
tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös,
ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se
kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat
teot tulla lasten päälle?
Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä,
joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean
kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa
kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut
milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään
uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla"
jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän,
mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä
keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut
toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien
honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun
kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä
olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi
nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen
ikuisten vihollisten lapset.
Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi
valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän
tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.
Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen
siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan
tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi
_täytynyt_ puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen
sisimmässään vaikenemaan.
Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä
onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin
hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan.
Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli
tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman
melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli _hän_ tullut —
vapauttaja.
Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi
oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria
katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse
elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?
* * * * *
Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut
Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt
hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli
vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja
lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä
ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään
riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä
omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän
rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista
ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt
katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat
istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää
ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli
kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta
kertaa syvästi loukanneet.
Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä
vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko
katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui
entisiin haaveiluihinsa.
Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten
vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin
yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten
olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa
sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä
ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen
he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun
koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava
aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.
Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes
hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti
käsillään kasvonsa.
Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen.
Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria
kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma
houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä
hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin
tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan,
hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut
tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen
levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot
ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli
hänen sointuvan äänensä:
— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän
kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule
istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli
jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.
He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla
Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa
Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he
tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa
vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi
hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään,
että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.
— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä,
pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää
tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö.
Mari... tuollainen... on vain _haaveilua_... Sellaista olemme jokainen
kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena.
Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan
haaveilun herättäjiä.
Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän
piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut
Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle
jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia
uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria
vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen
vastaan. Mutta... hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva
tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.
— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään,
— jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain
tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun _täytyy_ ajatella, niin oudolta kuin
elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei
ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät
sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla
saavutetaan melkein _kaikki_ — paina mieleesi se — _kaikki!_ Ja jos
sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. —
Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.
— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista
vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja
soinnuton.
— Kas niin... se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti
Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö,
jolle minä toivon _kaikkea hyvää_. Hän kumartui ja suuteli Marian
hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta
kertaa olivat koskettaneet.
Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot,
joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa
voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot
nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi
polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju
ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.
— Älkää menkö... älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. —
Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että
saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella _häntä_. Sitte lähden
mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen _en voi_... Sanoitte
äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä
hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri
sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa.
Jos _hänen_ tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu
vain... oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä
häneltä mitään... en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata
häntä... yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte.... te, joka
näytätte niin hyvältä... miten _voisitte_ kieltää minulta tämän? — Hän
oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.
Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen
jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen
sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös
polvistunutta neitoa.
— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät.
— Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen
ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi
uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut
taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään
rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari,
tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki
vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille
rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin
kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan
sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee
asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan
tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.
Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä
kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton
loiste.
— Ei _voidakaan_ tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan
aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on
luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi _voidaan_ menetellä
noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä
armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka
voitte ja tahdotte... Erik Bohrman _on tuleva_ omakseni... hän _on
tuleva_ niin totta kuin laupias jumala on taivaissa... Minä uhraan
viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.
Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka
silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte
hän lähti sanomatta sanaakaan.
* * * * *
Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain
johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä
suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä.
Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa,
ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva
Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän
kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä
toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun
kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa.
Mutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai
puheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen,
jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti
hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen.
Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva
Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän
kuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella
vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi
häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi
suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.
Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin
ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei
tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta
äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan
vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman
juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi
hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä _ainoastaan
sentähden_, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu,
milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla
yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta —
ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut
sellaisen lapsen kuin Erik oli.
Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan
tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö
ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella
häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin
kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia
tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman
rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen
kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen
isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat
perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin
eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein
tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan.
Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan
puutarhaan.
Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja
tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.
— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille
jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton
kaiho värähteli sanojen välistä.
Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.
— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita
käytävän hiekkaan.
— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin
tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä
toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.
Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja
painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana
ruohopenkereelle hänen viereensä.
— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin
luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh,
päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä
unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi.
Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki
menneisyyden muistot rinnastani pois.
Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan
tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen
jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua
miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat
virranneet joka sanan mukana.
— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana
vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin
satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois,
jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät
vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta
ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit.
Uskokaa minua, asia ei ole _niin_ kuin te sen kuvittelette. Te ette voi
unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.
— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.
— Mutta minä _tiedän_ sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella
painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen
vuoksi...
— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen
tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun
luokseni.
Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas
metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi
vapisevalla äänellä:
— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi
jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa
ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään
ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja
kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä _kaiken_ teidän parhaaksenne.
Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja... siihen asti vanhempieni
koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät
tyttärekseen. Katsokaa minuun... noin, niin juuri olen kaihoten
toivonut teidän kerran katsovan silmiini!
Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen
leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen
joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas
ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea
rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän
lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa
tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän
taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei _voinut_ sitä. Ja kuitenkin
oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi
onnen... Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään
kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.
Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.
— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!
Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.
— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.
Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.
— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole
mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi
Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.
Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.
* * * * *
Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl
Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä
Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan
norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien
Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt
hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle
vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.
Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria
otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän
järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena,
kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen —
kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri
tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään
tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.
Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta
huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän
useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen
vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin
yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia
viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta,
havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt
valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta
sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.
Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla
rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta
kokemus osoitti, että ne _jäivätkin_ vain _tuulentuviksi_. Maria haki
useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin
monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän
huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi
suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä
mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan
todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt
hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai
hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä
pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja,
sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut
kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa.
Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi
hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi
itseään — mitä oli tehtävä?