SIIRI. Ja te otatte häneltä vastaan sen?
SOHVI. Mitenkäs? Miks'ei? Pitäähän minun... kun on apua tarvis.
SIIRI. Ja hän ilkeää teille tuommoisen avun antaa.
SIPI. Kaikki eivät ole niin ylpeitä kuin Siiri.
SIIRI. Ei. Te ette saa sitä häneltä ottaa, emäntä! (Tempaa setelin
Sohvin kädestä ja ojentaa sen Sipille.) Tuossa on se hänelle takaisin.
Hilma ei olisi sitä ottanut. Minä tiedän sen. Ja te ette saa sitä ottaa!
SOHVI (pidellen Siiriä käsivarresta). Mitä te teette, mitä te teette?!
Se ei ole oikein. Jumala rankaisee siitä.
SIIRI. Minä annan teille saman summan, mutta häneltä ette saa sitä
ottaa. Ja hänen täytyy ottaa se takaisin.
SIPI (ottaa setelin). Hyvä! Minä otan sen. Minä tottelen Siirin käskyä
— viimeisen kerran. Mutta elkää syyttäkö minua, emäntä! Minä olen
tehnyt, minkä olen voinut. Minä olen ojentanut teille käteni, vaan
toinen on sen sysännyt takaisin. Ja sitte — hyvästi! (Poistuu, luotuaan
viimeisen katseen Siiriin.)
SOHVI. Voi, mitä te nyt teitte? Tuolla lailla halveksitte hänen apuaan,
hänen lahjaansa.
SIIRI. Olkaa huoleti, hyvä emäntä! Tätä ette kadu.
Seitsemäs kohtaus.
SOHVI, SIIRI ja HILMA.
HILMA. Siiri! Terve! Täällähän sinä olet?
SIIRI. Täällä. Joko ne lopettivat tupakammarissa?
HILMA. Jo. Ja nyt menevät ulos, talliin ja läävään.
SOHVI. Joko ne. Entä isä ja rouva Vallström?
HILMA. Ne menivät mukaan. — Tulin tänne, että pääsisitte sinne, äiti,
jos tahdotte.
SOHVI. En minä... En minä voi nähdä, kun Rusko ja Muurikki myödään. Se
ottaa niin luonnolleni. Ja onhan isä siellä.
SIIRI. Mutta sitte menen minä.
HILMA. Siiri! Hän on siellä — Sipi.
SIIRI. Minä tiedän sen. Hänhän kävi täällä — tuvassa.
HILMA. Kävikö täällä?
SIIRI. Kävi. Ja sen tautta juuri pitää minun olla siellä mukana.
(Menee.)
HILMA. Äiti! Milloinka hän täällä kävi? Ja mitä varten?
SOHVI. Vast'ikään. Kun olin yksin, niin hän tuli. Hän tahtoi meitä
auttaa ja antoi minulle kaksikymmentä markkaa.
HILMA. Ja te otitte?
SOHVI. Otin. Ja miks'en olisi ottanut? Vaan sitte sattui Siiri
tulemaan, tempasi kädestäni rahan ja pakoitti Sipin ottamaan sen
takaisin.
HILMA. Se oli hyvä. Se oli oikein, äiti.
SOHVI. Oikeinko? Sinäkin hupsu! Saat nyt nähdä, mitä hän tekee, kun
hän siitä suuttuu, että me noin hylkäsimme hänen apunsa ja sovinnon
tarjouksensa.
HILMA. Enempää Sipi ei voi meille tehdä, äiti, kuin on jo tehnyt.
SOHVI (ikkunan luona). Kas tuossa! Nyt Ruskoa jo myödään. Ja siinä
seisoo Siiri ja Sipi vastatusten.
HILMA (katsahtaen ikkunaan). Näyttää, niinkuin he huutaisivat kilvan.
SOHVI. Sanoinhan minä. Sipi voi tehdä jotakin uhallakin.
HILMA. Mutta Siiri pitää kyllä puoliaan, äiti.
SOHVI. Mitä voi hän Sipiä vastaan.
HILMA. Hän saa ainakin hinnan nousemaan.
SOHVI. Vaan jos isä jää ilman hevosta. Hän kun tahtoi lähteä hevosineen
Karjalan rautatielle työn hakuun.
HILMA. Parempihan se on, äiti, saada siitä hyvä hinta, kuin jos uupuu
ja täytyy talokin ryöstöön panna. Muutenkin on kaikki muu niin halvalla
mennyt.
SOHVI. No. Nyt se päättyi. Mitä ne ihmiset noin nauravat?
HILMA. Ja mitähän se Sipi tuossa Siirille haastaa, näetkös?
SOHVI. Kädellään vaan huiskautti hänelle, Siiri, vastaukseksi ja lähti
juoksemaan tänne päin.
HILMA. Siinä paikassa saamme kuulla, kuinka kävi.
SIIRI (tulee juosten sisään).
HILMA. No, kellekä Rusko jäi, Siiri?
SIIRI. Hänellehän minä sen jätin.
SOHVI Vai Sipille se jäi?
SIIRI. Tahallanihan minä sen tein. Sillä semmoista hintaa ei Antti
olisi saanut siitä keltään.
HILMA. Mistä hinnasta se sitte meni?
SIIRI. Sadasta neljästäkymmenestä kolmesta.
HILMA. Sehän oli hyvin, äiti.
SOHVI. Olihan se kyllä.
SIIRI. Korotin ja korotin — kiusallani. Ja sitte yht'äkkiä jätin. Ja
niin sanoi Sinkkonenkin, että kolmekymmentä markkaa ainakin Sipi siitä
maksoi enemmän, kuin se on väärtti. — Vaan nyt on jo varmaan kohta
Muurikin vuoro.
SOHVI. Tuossapa se jo tuodaankin (Ulkoa kuuluu lehmän kellon
kalahduksia). Muurikkini! Muurikki lehmäni! Tuota! Kun tänne katsoo,
että missä se emäntä nyt on, kun antaa vieraiden taluttaa. Näetsen!
Ihan kuin ymmärtäisi, luontokappalekin, että erota pitää ja että toisen
käsiin joutuu! Muurikki lehmäni! (Puhkeaa itkemään ikkunalaudalle.)
HILMA. Elkää, elkää nyt, äiti kulta...!
SIIRI. Niin, ennen aikoja. Kyllä täti sen huutaa. Minä pyysin... Hän
lupasi.
SOHVI. Vielä mitä! Toinen antaa enemmän, niin sillehän se jääpi.
SIIRI. Olkaa nyt huoleti! Eipä siellä näy juuri olevankaan sen
huutajia. Tuossa vallesmanni jo kohottaa vasarata. Noin: ensimmäinen —
toinen — ja kolmas kerta. Täti sen varmaan sai. Minä lähden kuulemaan.
SOHVI. Jumala suokoon! Muutenhan jäämme kokonaan ilman särvintä kaikki
tyyni.
HILMA. Rouva Vallström tulee tänne. Nyt saamme kuulla.
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset ja rouva VALLSTRÖM.
SIIRI (ovella). No, täti, kuinka kävi?
ROUVA VALLSTRÖM (nyökäyttää Siirille myöntävästi). No, hyvää päivää,
Sohvi! (Tervehtii häntä.) Sohvi saa nyt pitää Muurikkinsa. Minä huusin
sen.
SOHVI (lankee maahan ja halailee rouva Vallströmin jalkoja). Kiitoksia,
kiitoksia tuhansin kerroin, rakas, rakas rouva!!
ROUVA VALLSTRÖM. Mitä te, mitä te nyt, Sohvi?! Ei pidä! Nouskaa ylös.
(Nostaa Sohvia käsivarresta.)
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset, PUPUTTI, ANTTI, SINKKONEN, PAAKKUNAINEN,
EEVA-STIINA ja muutamia muita henkilöitä.
SIIRI. Minkälainen on tulos, herra vallesmanni?
PUPUTTI. Paikalla. Jahka minä lyön nämä summat yhteen. (Istuutuu,
lyijykynä kädessä, pöydän taakse.)
(Rouva VALLSTRÖM ja SOHVI sekä SIIRI ja HILMA haastelevat keskenään.)
PAAKKUNAINEN (lähestyy vallesmannia, kaivaen taskusta esiin
kukkaronsa). Minä olisin, tuota, pyytänyt saada maksaa, herra
vallesmanni.
PUPUTTI. Vuota! Näethän, että minä tässä räknään.
EEVA-STIINA (Paakkunaisen takana). Olisi pitänyt päästä tästä lähtemään
kotiin.
PUPUTTI (polkien jalkaansa). Hä? Kuka se siellä...? Vuota, sanon minä!
Ja minne sinulla on sen kiireempi kuin muillakaan? (Jatkaa laskujaan.)
PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (peräytyvät kansan joukkoon).
PUPUTTI (kotvasen kuluttua). Tästä ei tule täyteen sitä summaa, minkä
Antti Valkeapää on velkaa.
ANTTI. Arvaahan sen. Mistäpä sitä niin äi'ää olisi lähtenyt, kun kaikki
niin vähään nousi.
SIIRI. Paljonko siinä uupuu, vallesmanni?
PUPUTTI. Noin seitsemänkymmentäviisi markkaa. — Pitää siis jatkaa
irtaimiston myöntiä täällä tuvassa, ja joll'ei sekään piisaa, niin on
kiinteimistö...
ROUVA VALLSTRÖM (joka on mennyt vuoteen luo ja tarttunut Liisun
käteen). Herra Jumala! Hänhän on kylmä!
SOHVI (heittäytyy vuoteen yli). Liisu tyttöni! Kuollut! — — Kuollut!!!