SIPI. Sinä, tietysti, — itse.
SIIRI. Sipi!!!
SIPI. Niin juuri — sinä.
SIIRI. Minä? — Ja miten? Millä lailla?
SIPI. Niinkuin et itse tietäisi? Muistatkos kun teatterista erottuasi
ensi kerran Hilman luona kävit?
SIIRI. Kunko sinun kanssasi ilveilin? Ja sitte yhdessä...?
SIPI. Näythän sen muistavan. — Sinun käytöksesi, Siiri, minua kohtaan
oli silloin semmoinen, että...
SIIRI. Herranen aika! Minun käytökseni?! Tunnethan sinä minun
käytökseni. Todellisuudessa minä en sillä ole sitä ennen enkä sen
jälkeenkään antanut sinulle vähintäkään aihetta moiseen luuloon.
SIPI. Ellet olisi antanut, ei olisi tämä kaikki tapahtunutkaan.
SIIRI. Kuule, Sipi, jätä jo syytöksesi minua vastaan ja syytä kaikesta
vaan omaa itseäsi. Sillä nyt minä näen selvään koko sinun kavalan
kepposesi. — Minä en antanut sinulle millään mitäkään toivoa; sen sinä
vaan otit itse itsellesi, sillä sinä luulit voivasi käyttää hyväksesi
tilaani, kun jouduin pois teatterista. Sinä luulit, ettei minulla ollut
enää, minne mennä, että sinä muka olit minun ainoa pelastukseni ja että
minun suin päin täytyi heittäytyä sinun syliisi. Mutta siinäpä sinä
erehdyit.
SIPI. Turhaan sinä minua nyt noin tuomitset, Siiri. Sinä tiedät
kuitenkin varsin hyvin, kuinka paljon sinua rakastan. Yksi sana, yksi
liike, yksi ainoa viittaus sinulta oli kylliksi, että olin valmis sinua
seuraamaan, tekemään kaikki, jättämään kaikki!
SIIRI. Entäs hän? Entäs Hilma?
SIPI. Häntä en ole konsana rakastanut niinkuin sinua.
SIIRI. Siis petit hänet ensin lupauksillasi ja sitte syyttä jätit?
SIPI. Kaikki, mitä olen tehnyt, olen vaan sinun tähtesi tehnyt, Siiri.
SIIRI (epätoivossaan). Herra Jumala! Sittenkin minä.
SIPI. Muistat kai, mitä minulle sanoit, kun sinua ensi kerran kosin,
kun vielä kauppapalvelija olin.
SIIRI. En.