ANTTI (joka sisällisesti taistellen, pää käsien peitossa on jäänyt
yksin huoneesen, huomaa kotvasen kuluttua, että muut ovat poissa, ja
juoksee salin ovelle, huutaen). Rouva Vallström! Rouva Vallström!
(Kun ei kuulu vastausta, kääntyy hän, ikäänkuin tointuen ja malttaen
mieltään, ottaa lakkinsa ja menee puodin kautta ulos.)
Esirippu.
Neljäs näytös.
Kyökkikammari rouva Vallströmin luona. Vasemmalla, etualalla, kyökin
ovi, keskemmällä ruokabufetti ja peränurkassa valkoinen kaakeliuuni.
Perällä ovi sisähuoneisiin. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä
ruokapöytä, jonka toinen puolikas on nostettu ylös, ja etualalla vanha
nahkasohva. Katossa riippuu lamppu, ikkunoissa uutimet, lattialla
kotikutoisia mattoja ja tuoleja siellä täällä seinävierissä muiden
huonekalujen välissä.
Ensimmäinen kohtaus.
Rouva VALLSTRÖM ja SINKKONEN.
SINKKONEN (istuu sohvassa, tyhjentäen kahvikuppiansa.) Suur' kiitos!
Paljon kiitoksia! (Nousee, panee kuppinsa pöydälle ja pyyhkii kädellä
suutaan.)
ROUVA VALLSTRÖM (joka istuu keskemmällä suojaa syrjittäin pöydän
ääressä ja kutoo sukkaa). Ei kestä, herastuomari Sinkkonen.
SINKKONEN (istuutuu paikoilleen). Niin. Sitähän se on, niinkuin
sanotaan, että "vanha suola janottaa."
ROUVA VALLSTRÖM. Kyllähän se niin on, mutta pahasti tehty sittenkin,
että sillä lailla jättää...
SINKKONEN. Pahasti. Eihän se Hilma parka syypää ollut mihinkään.
ROUVA VALLSTRÖM. Päinvastoin. Ihan syyttömästihän se kärsimään joutui,
kun Siiri siihen kovaksi onneksi pyörähti.
SINKKONEN. Niin kai se sitte oli sallittu.
ROUVA VALLSTRÖM. Kuka sen tietää?! Vaan syytönhän se osaksi oli
Siirikin, kun se sen teatterijutun takia minua pelkäsi ja lähti
Valkeapään luota silloin itselleen asuntoa kuulustelemaan.
SINKKONEN. Niin, niin, eipä hän toki liene kauppias Rahikaista
tahallaan puoleensa maanitellut.
ROUVA VALLSTRÖM. Eipä suinkaan. Ja vaikka minä alussa olinkin niin
vihoissani Siirille, niin tuli kuitenkin sääli tyttöletukkaa.
SINKKONEN. Ka, arvaahan tuon.
ROUVA VALLSTRÖM. Sillä siinä on kuitenkin hellyyttä tuon kevytmielisen
kuoren alla.
SINKKONEN. Niin, ka, ja rouvan oma kasvatti.
ROUVA VALLSTRÖM. No, ja Sipikinhän se sitte tuli siihen väliin,
sovitteli ja selitteli hänkin, — kun rupesi täällä käymään.
SINKKONEN. Niin vai? (osottaen päännyökkäyksellä perälle). Siellähän ne
kuuluvat olevan sisässä molemmat nytkin.
(Perältä kuuluu tuon tuostakin vilkasta puhelua.)
ROUVA VALLSTRÖM. Täällähän se on Sipikin. — Enhän minä voi häntä
poiskaan ajaa.
SINKKONEN (kuivasti naurahtaen). Ei-pä.
ROUVA VALLSTRÖM. Haastanut minä kyllä olen hänelle siitä asiasta ja
sanonut, ett'ei se niin vaan käy laatuun hylätä...
SINKKONEN. No, mitäs hän...?
ROUVA VALLSTRÖM. Puolustaa itseään vaan sillä, ett'ei Hilmaa rakasta,
vaan Siiriä rakastaa.
SINKKONEN. Vaikk'ei se hänestä välitäkään?
ROUVA VALLSTRÖM. Senkin olen sanonut, mutta sittekin. — "Ja enhän
minä", sanoo, "vaan Hilmalla pääse; täytyy ottaa koko perhe
niskoilleni."
SINKKONEN. Jaa, jaa, sitähän se on.
ROUVA VALLSTRÖM. Ja sittehän se sattui niin, että Sipin täytyi täällä
useammin käydä, meillä kun on yhdessä sen hätäaputoimikunnan viljanjako
hoidettavana.
SINKKONEN. Niin, niin. — Eihän sitä rouva yksin miten... ilman miehisen
miehen apua. Ja siitähän on niin paljon puuhaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Puuhaahan siitä on ollut. — Ja — toisesta toiseen:
Voi, voi, sitä kurjuutta, minkä siinä on saanut nähdä.
SINKKONEN. Näkeehän sitä, Jumala paratkoon, tämmöisenä katovuotena jos
jotakin.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Varsinkin kun velkaantuminen muutenkin on niin
suuri täällä kansassa. Ja on kai niitä nyt herastuomarilla manuita
oikein kosolta?
SINKKONEN. Äi'ä niitä on. Ja oikein sitä sydäntä vihloo, kun tietää,
ett'ei ihmisillä ole aitassa mitään, ja kuitenkin täytyy koko
omaisuuden ryöstettäväksi ilmoittaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Jumala nähköön! Ja täälläkinhän, kun ovat
tulleet hätäapua pyytämään, herastuomarin usein on täytynyt niitä tulla
käräjiin manaamaan.
SINKKONEN. Täällähän niitä aina paraiten on tavannutkin. Ja sen
tauttahan minä nytkin...
ROUVA VALLSTRÖM. Joko nyt taas? Ja kenenkäs raukan vuoro se nyt sitte
on?
SINKKONEN. Sitä Valkeapään Anttiahan minä kävin kotoa tapaamassa,
vaan...
ROUVA VALLSTRÖM (laskee hervonneena sukankutimensa helmaansa ja ottaa
silmälasit nenältään). Herra Jesta!! — — Joko se todellakin?! — —
SINKKONEN. Kyllä se on niin. — Sohvi sanoi, että Antti oli tänne
lähtenyt, niin minäkin tulin perässä.
ROUVA VALLSTRÖM. No, Sipikö se todenperään ilkeää, vai...?
SINKKONEN. Ei. Kyllä se kauppias Loikkanen hänet manuuttaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Loikkanenko? Mutta eihän Antti häneltä, minun
tietääkseni. —
SINKKONEN. Niin se vaan on.
ROUVA VALLSTRÖM. No, saadaanhan sen kuulla Antilta, kun hän tulee. —
Voi, voi, niin käy sääliksi kun ajattelen.
SINKKONEN. Sitähän minä sanoin. Siellä kun on kuudes suu vielä lisää
tullut, joka ruokaa huutaa sekin.
ROUVA VALLSTRÖM. Joko?! Taivaan Herra!! Kuulinhan minä, että siellä oli
tulossa. No, oikein siellä nyt koetuksen malja on kukkurallaan niillä
poloisilla.
SINKKONEN. Kovasti se Herra koettelee. Ensin oli Hilma kuinka monta
viikkoa sairaana, nyt taas Liisu rintatautia potee ja kätkyessä
pikkarainen poika soudettavana.
ROUVA VALLSTRÖM. On siinä tekemistä, ja elatuksen huolet lisänä!
Toinen kohtaus.
Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, SIIRI, SIPI ja sitten HELÉN.
SIIRI ja SIPI (syöksyvät rähisten peräovesta sisään).
SIPI. Rouva Vallström! Rouva Vallström! — Ka, täällähän herastuomarikin
on. Terveeks'!
(SIIRI ja SIPI tervehtivät Sinkkosta.)
ROUVA VALLSTRÖM. No, mikä hätänä?
SIPI. Minä tulen teille kantelemaan.
SIIRI. Ja minä kanssa, ja minä kanssa.
ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs kauppias...?
SIPI. Sitä vaan, että teidän kasvattinne on hirveän itsepäinen.
SIIRI. Ja hän on niin hirveän sietämätön, että tädin pitäisi jo ajaa
pois hänet täältä.
ROUVA VALLSTRÖM. No, no — no, no!
SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha!!
SIPI. Minä pyydän Siiriä vaan vähän laulamaan, mutta hän ei suostu...
SIIRI. Sillä minä en koskaan suostu siihen, mitä hän tahtoo. Ja sitte
(laskee takaapäin kätensä rouva Vallströmin kaulaan), täti kulta,
joll'ei täti säestä... Ja minä tiedän, ett'ei täti tahdo säestää, eikö
niin?
ROUVA VALLSTRÖM. Nyt toden perään ei tee mieli. Kuulen tässä niin
paljon surkeata, ett'ei sydämmeni ollenkaan ole taipuvainen iloitsemaan.
SIIRI (lannistunein mielin). No? Mitä se on? Kertokaa, täti! (Katsoo
vuoronperään Sinkkoseen ja rouva Vallströmiin.)
SIPI (muuttuu myös mieleltään ja luo kysyvän ja epäilevän katseen
Sinkkoseen).
ROUVA VALLSTRÖM. Herastuomarihan se tässä tietää yhtä ja toista.
SIPI (puolikovaan Siirille). Lähdetään pois sitte!
SIIRI. Ei, ei. — Kertokaa, herastuomari!
SINKKONEN. Eikös sitä kauppiaskin jo...?
SIPI (joka aikoo mennä takaisin). Ei, en minä mitään...
HELÉN (on tullut vasemmalta ja rykäisee oven suussa).
ROUVA VALLSTRÖM. Minä kerron sinulle sitte, Siiri.
SIIRI (kääntyy kysyvästi SIPIIN, joka tekee liikkeen, niinkuin ei
ymmärtäisi mitään, ja menee Sipin kanssa perälle, jättäen oven puoleksi
auki).
ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs pehtori...?
HELÉN. Herastuomarihan se pyysi ilmoittamaan, kun Valkeapään Antti
tulee.
SINKKONEN (nousten ylös). Vai jo se tuli?
ROUVA VALLSTRÖM. Vai tuli hän. Tahtookos hän mitä minulta?
HELÉN. Jyviähän se sanoi tahtovansa pyytää, jos että niinkuin
annettaisiin.
ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän Antin saada. Missäs hän on?
HELÉN. Lieneekö se tullut perässä kyökkiin, vai...
SINKKONEN. Minä menen sitte, pehtori vieraana miehenä, häntä manaamaan.