SANNA. Yksikö vaan?
SIPI. Eikös se yksi piisaa? No, täss' on vielä toinen.
SANNA (pistää molemmat paperossit suuhunsa.) Se onkin, näät, Sanna
semmoinen mies, ett'ei se polta vähempää kuin kaks' paperossia
yht'aikaa. (Ottaa turkkinsa taskusta tulitikkulaatikon ja sytyttää
paperossit.) Äh-hä, äh-hä-häää!! (Häntä ry'ittää väärään kulkkuun
mennyt savu.)
LOIKKANEN. Ohoo! Huonopa se kuitenkin näkyy olevan tupakkamies, kun
noin ry'ittää.
SANNA. Hö, hö! Kun väärään kulkkuun meni. Ja enhän minä ole enää kuin
ve'en paisumuksen aikaan, näin huonoja paperossia poltellut.
SIPI. Vai oli ne paperossit parempia siihen Sannan nuoruuden aikaan?
SANNA. Olivat kylläkin.
SIPI. Kuulehan, Sanna! Osaathan sinä laulaa?
SANNA. Laulajathan ne tulee kukolle pojatkin. Vaan eihän sitä jaksa
laulaa, joll'ei kasta kaulaa.
SIPI. Se on totta. Ammoin sitte tanssia. — Mut laulatkos ja tanssit
"vanhaa Loikkaa", jos ryypyn saat? (Ottaa kaapista ryyppylasin, johon
siellä olevasta pullosta kaataa konjakkia.)
SANNA (katsellen ympärilleen). Jos ei vaan vallesmanni nä'e, niin
vaikka pääla'ellani.
LOIKKANEN. Sepä lystiä olisi nähdä.
SIPI. No, täss' on: juo! (On antamaisillaan, vaan pidättää.) Ei.
Mutta kuulehan: sanos ensin, oletkos, Sanna, koskaan ollut rakkauden
piehkinässä?
SANNA. Minäkökö? Hö, hö! Mitenkäs muuten minä näin viisaaksi olisin
tullut? Sillä, nähkääs, ensin sitä on niin tuhma kuin pässin pää, kun
rakastuu, sitte, niin kauan kuin rakastaa, sitä on hullu, ja sitte,
kun on rakastanut, niin siitä hulluudesta tulee niin viisaaksi, niin
viisaaksi, että voipi selittää sekä tähdet että taivaat — phy-hyyy!
(Viheltää ja tekee kädellään kaaren ylös ilmaan.)
LOIKKANEN. Mutta kukas hullu se oli niin viisas, että tuohon Sannaan
rakastui?
SANNA. Kukako? Se sama, joka sitte teki niin viisaasti, että minut
jätti. Muutenhan minä olisin hullujenhuoneesen joutunut.
SIPI. No, tuoss' on: juo! Eläkä viisastele enää!
SANNA (tyhjentää ryypyn ja pyyhkii suunsa turkin hihaan.) Äh-häh! Sepäs
maistui. No, nyt minä olen niin iloinen, että voin teille näyttää
vaikka ne tikapuut, jotka Jaakoppi unissaan näki.
(Yleistä naurua).
SIPI. Missäs Sanna ne on nähnyt?
SANNA. Viipurin poliisikamarissahan minä ne näin. Eikä ne olleet
tuollaiset tavalliset tikapuut, vaan yksi ainoa pitkä, pitkä lauta ja
siinä reikiä toinen toistaan ylempänä, kuta ylempänä, sitä suurempia,
ja siellä lihan, ihan yläällä niin suuri reikä, kuin pappilan
pesutiinu, ja siitä sitä loiskahti suoraa tietä taivaasen.
(Naurua.)
LOIKKANEN. Nyt se Sanna muistelee niitä entisiä markkinareissujaan, kun
se päissään oli.
SIPI. Entäs se "vanha Loikka"? Tanssihan se, ett'ei aika hukkaan mene.
SANNA. Hyvä on, koska herassyötinki käskee. (Tanssii, tömisyttäen
jalkojaan, ja rallattaa:)
"Vanha Loikka se luuli, että siitä tulis juttu..."
LOIKKANEN. Vallesmanni tulee, vallesmanni tulee!!
SANNA (taukoo ja kiljaisee yht'äkkiä sekä lähtee juoksemaan, minkä
jaksaa, puodin kautta ulos. Yleistä naurua.)
LOIKKANEN. No, nyt se taas lippaisee niin, että kintut vilkkaa eikä
seisahdu ennenkuin Syrjälän kujan suussa.
SIPI. Mitä sinä nyt häntä joutavia säikytit.
(Katsojat vetäytyvät pois puodin ovelta, johon sen
sijaan ilmestyy ANTTI.)
LOIKKANEN. Eihän tässä enää jouda tuon hullutuksia katselemaan. —
Hyvästi nyt siksi!
SIPI. No, hyvästi sitte.
LOIKKANEN (menee oikealle).
Viides kohtaus.
SIPI, ANTTI ja viimeiseksi rouva VALLSTRÖM.
SIPI. No? Takaisinkos Antti...? Vieläkös nyt mitä...?
ANTTI. Olettehan niin hyvä, että panette kirjaan ne ostokseni?
SIPI. Antti siis sai?
ANTTI. Sainhan minä. Niitä oli suoloja...
SIPI. Ei tarvitse. En minä niitä kuitenkaan kirjaan pane.
ANTTI. No? Mitenkäs muuten?
SIPI. Saatte ne — ilmaiseksi.
ANTTI. Ei suinkaan. Sitä minä en... Enhän minä tahdo väärin käyttää...
SIPI. Maksakaa sitte! Mutta minä tahdon nyt olla kuitti.
ANTTI. Vai on se niinikään?