Toinen kohtaus.
SIPI ja ANTTI.
ANTTI (katselee äänetönnä Sipiä).
SIPI (kävelee muutaman kerran edestakaisin lattialla, seisattuu ja
katsoo kelloaan). Mitäs Antti nyt sitte oikeastaan...?
ANTTI. Olisihan minulla äi'änkin, vaan — ei taida olla aikaa?
SIPI. Niinkuin Antti vast'ikään kuuli, niin... Mutta jos on jotakin
tarvis, niin voidaanhan se sukkelaankin...
ANTTI. Tarvishan tuota kyllä on, kun alkaa kaikesta puute olla. Ja
olisihan sitä ensimmäiseen hätään saatava ainakin vähän suoloja ja
jauhoja.
SIPI. Hm! Suoloja minä nyt voin kyllä vielä vähän antaa, vaan jauhoista
sitä alkaa itsellenikin jo kohta tulla tiukka.
ANTTI. Vai ei niitä...? Nehän ne kuitenkin olisivat olleet yhtä tärkeät
saada kuin suolatkin.
SIPI. Ja sitte — mitäs minun pitikään sanoa? — Rahallako vai velaksi ne
otettaisiin nyt?
ANTTI (katsoen Sipiin pitkään). Eihän mulla mistä rahoja... Velaksi
minä ne olisin vielä nekin pyytänyt.
SIPI. Niin, onhan se sitä. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että
minunkin enää on vaikea antaa. Ajat ovat niin huonot ja minä tarvitsen
itsekin rahaa...
ANTTI (huoahtaen). Huonot kai ne ovat kaikille.
SIPI. Ja emmehän me kauppiaatkaan ilman rahaa saamatta voi kauppaa
pitää ja elää, ymmärtäähän sen.
ANTTI. Ka, ymmärränhän minä sen. Enkähän minä suinkaan olisi pyytämään
tullut, ell'ei olisi ollut niin kova pakko.
SIPI. Niin. Mutta pakostapa jo minunkin nyt kieltää täytyy. Niin kauan
kuin olen voinut, olen kyllä auttanut.
ANTTI. Kyllä, kyllä...
SIPI. Ja hyvä kai se on sekin, ett'ei minun vielä ole ollut pakko niitä
entisiä vaatia.
ANTTI. Enhän minä toki sitä sano. Kiitollisiahan me siitä ollaan. Ja
kyllähän minä ne koetan suorittaa, jahka Jumala paremmat ajat suo.
Mutta minkäs sille tekee? Jos on vaikea pyytää, niin vaikeampaa se
vielä on, jos pitää ilman kotiin palata ja taikina jää alustamatta,
leipä paistamatta, perhe syömättä.
SIPI. Mitä sitä joutavia ruikuttaa ennen aikojaan. Siellähän niitä nyt
oli maantiellä jauhokuormia jos kuinka monta. Kääntyy vaan Vallströmin
rouvan puoleen, niin hän kyllä antaa. Tunteehan hän teidän asiat.
ANTTI. Tuntee. Mutta juuri sen tauttahan minä luulinkin, että...
SIPI. Että mitä niin?
ANTTI. Että minun... että meidän sopi hädässämme kääntyä ensin teidän
puoleenne, — että te olisitte meitä lähempänä.
SIPI. Kukin on itseään lähimpänä — hädässä varsinkin. Ja niin olen nyt
minäkin.
ANTTI (kotvan äänettömyyden perästä, pontevasti). Jassoo, niin... no.
Pitänee kai mun sitte, jos se sillä lailla on... Sillä enhän minä mitä
vaatia voi, mutta...
SIPI. Ja enhän minäkään voi kaikkia iäksi päiviksi niskoilleni ottaa ja
itse rappiolle joutua.
ANTTI. Kaikkiako meitä? Vai sitä te pelkäätte?
SIPI. En minä mitään pelkää.
ANTTI. Senkinkö tautta ehkä se on tuo tämä käänne Hilmaa kohtaan
tapahtunut?
SIPI. Mikä käänne? Ei mitään ole tapahtunut. Mitä sitä minua joutavilla
suututtaa.
ANTTI. Ei — on. Kyllä minä... kyllä me... Ja Hilma varsinkin sen
tuntee. Houraillutkin hän on siitä monta kertaa taudissaan. — Ettehän
ole sen koommin kertaakaan käynyt meillä hänen sairautensa aikana.
SIPI. Enhän minä ole tästä päässyt missään käymään. Tietäähän sen
jokainen.
ANTTI. Eipä siitä mitä! Vaan nyt. Olkoon me kaikki muut ja nuo meidän
väliset asiamme sinään! Enhän minä niistä mitä... Yhtä vähän kuin minä
mitään teiltä ilmaiseksi kerjäämään tulin. Vaan' Hilma! Jospa nyt edes
häntä olisitte tullut muistaneeksi — yhtään.
SIPI. No? Mitäs minä voin? Sanoohan itse? Olenkos minä mikä Jumala,
että voin hänet siellä käynnilläni terveeksi tehdä? Hä?
ANTTI. Eipä suinkaan, eipä suinkaan.
SIPI. Mitä sitä sitte mahdottomia vaatiikaan? — Tahi että minä tyhjästä
mitä voisin luoda, kun ei ole mitä antaa.
ANTTI. Sillehän tietysti ei kukaan mitä mahda. Ja eihän mahdottomia
kukaan mitä vaadi. Mutta kun nyt kerran Hilmasta puhe tuli, niin pitää
minun isänä tästä asiasta sanoa suuni puhtaaksi, että olisi sitä häntä
kohtaan ainakin saanut toisella lailla käyttäytyä.
SIPI. Kuulkaas, Antti! Tuo on jo melkein liikaa. Minä en sitä suvaitse.
ANTTI. Sitähän se on, että suora totuus usein liiaksi kirvelee. — Vai
ettekö sitte enää pidä häntä, Hilmaa, minään itsenne suhteen? Siltä se
ainakin näyttää.
SIPI. Minä vaan en ymmärrä, mitä varten Antti nyt turhaan riitaa
hankkii.
ANTTI. Riitaako? Ei suinkaan. Minä tahtoisin vaan tietää, Hilman tähden
varsinkin, mitenkä ne asiat nyt oikeastaan seisovat.
SIPI. Joko maar' tahdotte minua siitäkin syyttää, että ne ovat hänen
sairautensa tähden lykkäytyneet?
ANTTI. Eipä toki, jos se vaan lykkäytymistä on. Mutta kun sen muutkin
huomaavat, että tämä teiltä on peräytymistä ja purkamista, niin
selvyyshän siinä sitte olisi paras kummallekin tietää.
SIPI. Siltäpä se näyttää kuin purkaminen paras olisikin, konsa tästä
vaan tämmöisiä rettelöitä syntyy. Eikähän niitä kukaan yht'mittaa siedä.
ANTTI. Sietämättömintäpä se lienee ollut Hilma raukalle tuo tämmöinen
menettely, se kun hänet jo on tautivuoteelle saanut ja ehkä vielä
hautaankin viepi.
SIPI. Ei, mut, Antti! (Lyö nyrkkinsä pöytään.) Sen minä jo sanoin,
ett'en minä tuota kärsi. Olenkos minä mikään rosvo ja ihmismurhaaja,
hä? Vahinko, ett'ei sitä kukaan kuullut, niin minä olisin näyttänyt,
mitenkä sitä kunniallisia ihmisiä loukataan. Ja nyt — tämän jälkeen —
minä en tahdo enää olla teidän kanssanne missään tekemisissä. En teidän
enkä Hilman. Sekö on kiitos kaikesta, mitä olen tehnyt?! Lopun teen
sekä meidän asioistamme että välistämme tyttönne kanssa.
ANTTI. No. Olihan se nyt ainakin selvään sanottu, että kyllä ymmärrän,
mitä olette aikonut tehdä.
SIPI. Vaikkapa olisin! — Mutta ell'en olisikaan aikonut, niin olette
nyt minut pakottanut siihen. (Ottaa esille lompakkonsa.)
ANTTI. Minäkö... mekö...?
SIPI. Niin juuri — te. Paljonko pitää purkajaisia?
ANTTI. E-hei, hyvä kauppias, minun tyttäreni ei ole mikään
kauppatavara, jota niin vaan rahalla siirretään kädestä toiseen.
SIPI. Vai niin kopeita ollaan, vaikk'ei ole mitä suuhun panna. (Ottaa
lompakostaan Antin velkakirjan, jonka hänelle näyttää ja sitte pitää
käsiensä välissä, niinkuin tahtoisi repiä sen kahtia.) Eikös tämäkään
paperi piisaisi, vai?
ANTTI (katsoen kotvasen tuimasti Sipiin ja sisällisesti taistellen).
Jos ei tyttäreni teille ole kuin neljänsadanviidenkymmenen markan
arvoinen, niin on hän minulle elämääni kalliimpi.
SIPI. Hy-väh! Olkoon! (Panee velkakirjan takaisin lompakkoonsa.) Siinä
tapauksessa ei minun kannata niin kallista vaimoa ottaa. Tehkää sitte
miten tahdotte, vaan elkää syyttäkö minua, jos kadutte kauppojanne.
LOIKKANEN (oikealta). Saakos tulla sisään?
SIPI. Kyllä, tule vaan.
LOIKKANEN (tervehtii Anttia).
SIPI (Antille aivan toisella, tyynemmällä äänellä). Meillä olisi tässä
kauppias Loikkasen kanssa vähän asioita.
ANTTI (seisoo mykkänä ja epäröiden).
SIPI. No! — Olkoon! Minä käsken Martikaisen antamaan niitä suoloja.
Ja ehkä sieltä nyt sitte vielä vähän löytyy jauhojakin. (Puhuu puodin
ovelta:) Martikainen antaa Antille... (jatkaa kuulumatta. Antille:) No,
Antti menee, niin saapi.
ANTTI (ottaa lakkinsa ja poistuu hitaasti).
Kolmas kohtaus.
SIPI ja LOIKKANEN.
SIPI. Istuhan, Juho! — Ja polta! (Tarjoo Loikkaselle paperossia ja
sytyttää itsekin.)
LOIKKANEN (istuutuu pöydän luo ja polttaa). Mitäs keskustelua teillä
täällä oli?
SIPI (kävellen). Olipahan vaan. Perhana sen kanssa enää jaksaa! —
Tuota, minä laitoin sinua tänne pyytämään, kun lupasin antaa sanan,
milloin Pietariin lähden.
LOIKKANEN. Vai olet nyt päättänyt lähteä?
SIPI. Olen. — Olisin kyllä tullut itsekin luoksesi, vaan en päässyt.
Jos nyt mitä sieltä tarvitset, niin toimitan.
LOIKKANEN. Olisihan sitä yhtä ja toista... Minä kirjoitan sulle
paperille.
SIPI. Niin. Kerkiäthän sen vielä huomenna. — Vaan sitte olisin
tarvinnut vähän rahaakin lisää, kun en ole tarpeeksi asti irti saanut,
— Venäjän rahaa varsinkin. Sattuukos sinulla olemaan?
LOIKKANEN. Venäjän mulla ei nyt ole...
SIPI. Entä Suomen...?
LOIKKANEN. Olisitkos paljonkin tarvinnut?
SIPI. No. Noin neljä — viisisataa.
LOIKKANEN. Liikeneehän multa sen verta. Ja taitaa olla mukananikin.
(Ottaa povitaskustaan vanhaan verkatilkkuun käärityn seteli-pakan ja
lukee niitä.)
SIPI. Saat takaisin, milloin tahdot.
LOIKKANEN. Tässä on minulla neljä sataa markkaa. Ja pari —
kolmekymmentä taitaa vielä olla kukkarossakin.
SIPI. Annahan olla! Piisaa ne ehkä jo nämäkin. — Kuulehan, Juho!
Etkös tahtoisi ottaa minulta näistä tätä neljän sadan viidenkymmenen
markan velkakirjaa? (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka antaa
Loikkaselle.) Joko vakuudeksi tahi, jos suostut, niin siirrän sen
sinulle kokonaan? (Panee rahat lompakkoonsa.)
LOIKKANEN (silmäilee velkakirjaa ja luo katseen Sipiin). Antti
Valkeapäänkö?
SIPI. Niin. Etkö pidä sitä kylliksi luotettavana? On kai sillä sen
verran vastaavaa.
LOIKKANEN. Eikä, mutta...
SIPI. Mitäs?! Velkakirja kun velkakirja! Sama kai se sinulle on?
LOIKKANEN. Samahan se minulle on...
SIPI. Ja onhan siinä brosenttia, jos aikaa katsot.
LOIKKANEN. Eipä siltä. Mutta sitähän minä vaan, että mitenkäs ne nyt on
asiat sillä lailla?
SIPI. Niinpähän ovat. Mitäs siitä sen enempää...?
LOIKKANEN. Eikä mitä. Ja enhän minä tahdo muiden asioihin sekaantua.
SIPI. No. Jos sitte suostut, niin...
LOIKKANEN. Voinhan minä. Samahan se on. Siirrä sitte!
SIPI (ottaa kynän ja kirjoittaa). Kas niin! Tässä on: Eläkä minun
puolestani haikaile. Käytä kuin omaasi!
LOIKKANEN. Sinunhan se on tahtosi. Mitäs minä siitä?
SIPI. Ja jos tulet kärsimään, niin vastaan minä vahingostasi.
LOIKKANEN. No... (Panee velkakirjan povitaskuunsa.) Haenhan minä nämä
sulle ulos, jos et itse tahdo.
SIPI. Kuule, Juho! Elokuussa kai ne taas on ne välikäräjät?
LOIKKANEN. Niinhän ne taitaa olla.
SIPI. On kai sinulla silloin muitakin asioita, niin menee tämä samalla,
jos et määräpäivänä maksua saa.
LOIKKANEN. Onhan niitä aina.
(Puodista kuuluu iloa ja hälinää.)
SIPI. Mikäs ilo siellä puodissa on? (Avaa puodin oven.) Mikäs täällä on?
Neljäs kohtaus.
SIPI, LOIKKANEN, SYRJÄLÄN-SANNA ja MARTIKAINEN ynnä muutamia
miehiä ja naisia (puodin ovella) sekä viimeiseksi ANTTI.
MARTIKAINEN (ovelta:) Tuo puol' hassu Syrjälän Sannahan se täällä
naurattaa.
SIPI. Sannakos se taas on täällä? No, tulehan tänne meitäkin vähän
naurattamaan! Sinähän osaat niin hyvin tanssiakin.
(Puodista kuuluu: "Mene, mene nyt!" ja SANNA sysätään sisään.)
MARTIKAINEN ja muutamat muut katsojat (seisovat tämän kohtauksen ajan
puodin ovella kurkistamassa ja säestävät naurulla ja puhelulla Sannan
sanoja).
SANNA (jolla on jotenkin mustat, pesemättömät kasvot, lyhyet hiukset
hajallaan ja päässä vanha naisten filttihattu, on puettu lyhyenlaiseen
lammasnahkaturkkiin, joka on auki ja jonka alta näkyy likainen paita
sekä karkea villahame; sukattomissa jaloissa on hänellä virsut. Hän
nauraa höhöttää miehisellä äänellä.)
SIPI. Tule, tule vaan! Elä kainostele!
LOIKKANEN. Eihän sitä mitään ole, jota ei Sanna osaisi. Se juopi ja
polttaakin niinkuin mies.
SANNA. Hö, hö! Eipä tuota kukaan vielä olekaan siitä selkoa saanut,
mieskö Sanna on vai nainen.
(Naurua.)