(Kun Laatokka lehti ilmestyi).
Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se
köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin:
pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon.
Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä
silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen
nenännipistinkin.
-- Mikä se sitten ilmaantui?
-- Laatokka lehti!
* * * * *
-- "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.
-- "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen
pojalleen.
-- "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.
Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan,
kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki,
että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.
* * * * *
-- "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.
-- "Olen kyllä".
-- "Mitä arvelet?"
-- "No niin no"...
-- "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"
-- "Mitä niin?"
-- "No tuota fenn"...
-- "...nomaniaa? No eihän vaan!"
-- "Sitä minäkin".
* * * * *
-- "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.
-- "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.
-- "Katsokaas tätä!"
-- "Mikäs se on?"
-- "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia",
virkkoi emäntä.
-- "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.
-- "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita",
kirkaisi Heikki.
-- "Mikäs se sitten on?"
-- "No se on semmoista, jossa minäkin olen".
Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.
-- "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.
-- "Laatokassa", vastasi Heikki.
-- "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.
-- "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."
Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi
saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi,
sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.
-- "Kylläpäs ne oli puustavit!"
-- "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa,
katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian
vieressä. Hei!"
Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia
prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.
* * * * *
Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili
toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire,
mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.
-- "Hyvä on", -- sanoi Nielonen.
-- "Hyvä on", -- sanoi Mielonen.
* * * * *
Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta
kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä,
niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.
Yksi sanoi: hm!
Ja toinen sanoi: hm!
Ja kolmas sanoi myöskin: hm!
* * * * *
Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?
Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla
Laatokan näyttönumeron.
-- "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"
-- "Mitä se sitten on?"
-- "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja
saksalainen tiitinkiksi".
-- "No mitäs siinä on sitten hyvää?"
-- "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".
Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen
lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.
-- "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka
istui uunin vieressä. -- "Niin, niin, kyllä se niin on... Miks'ei?...
Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin..."
Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi
aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin
Roikka-Taavetiksi!
-- "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.
-- "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.
-- "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti
ja nauraa holautti sangen rumasti. -- "Käy pois, Antti, joutuun!" --
lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.
-- "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja
ar-ar-mo-mo -- armossa". -- "Katsos tässä on tuommoinen luku".
-- "Mikä luku?"
-- "Uusi sanomalehti".
-- "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi
Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.
-- "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni
vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".
-- "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin
joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".
-- "No, no, kyllä".
Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita
jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin.
Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan
vetämättä, -- niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen
kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:
-- "No nyt mennään."
-- "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. -- "Annas kun
katson mitä tässä on muuta hyvää".
-- "Minä käyn kynttilän" -- sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä
vapisi.
Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli
heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa.
Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka
silloin kokea.
Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja
Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa
keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa
mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo
olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja
tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui
hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli
virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja
pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli
ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen
Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä
kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja
hilpeästi porisi kahvikattila.
Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä
katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä.
Miehet olivat ääneti.
Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.
-- "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea
nyt".
-- "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.
Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin
kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä
toiselleen.
-- "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti
hattunsa.
-- "Juokaa nyt kahvia ensin", -- sanoi emäntä.
Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin
hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut
pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli
säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa
luo ja taputti häntä olkapäähän.
-- "Kelpo muija", sanoi hän.
Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.
Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä
haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen,
ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut
ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot
kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä
hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.
-- "Tulkaa nyt, Taavetti!" -- kehoitteli emäntä.
Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:
-- "Onko loppu?"
-- "On!" -- vastasi Antti.
Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.