KYNÄMAMSELI.

(Iltapalana lapsille.)

Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyviä ystäviä, yhdessä aina

olivat, yhdessä elivät. Kun maisterilla ei ollut mitään syömistä, niin

sai Sirrikin olla näljissään, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin

oli Sirrilläkin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut,

mutta kun toinen oli allapäin, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He

olivat, niinkuin minä sanoin, oikein hyviä ystäviä.

Mutta ketä he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri?

Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän

oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut

isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta

hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli

hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. -- Semmoinen oli

maisterin historia.

Sirri oli hänen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen

koiran pahainen, niin oli silläkin historiansa. Kerran näet -- Sirri

oli silloin vielä nimetön ja vasta kolme viikkoa vanha -- kuuli

maisteri, astuessaan illalla myöhään kotiaan, kadun laidassa vähäisen

vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi hän pienen penikan, joka

vilusta värisi ja nälästä vinkui -- mitä minä sanon vinkui? -- itki,

oikein niinkuin itketään. Maisteri otti tuon poloisen syliinsä, kantoi

luokseen ja juotti sitä maidolla, olisi kernaasti syöttänytkin, mutta

osaakos se tuommoinen koiran pahainen vielä syödäkään? Ja sitten

kääräsi hän sen kaulahuiviinsa ja pani sänkyyn peitteen alle maata. Ja

siinä oli koira paran niin hyvä olla, että se makasi heräämättä aina

aamupuoleen yötä, jolloin vasta maisteri maata pani. Hän otti penikan

aivan viereensä, ja niin he makasivat makeasti ensimmäisen ystävyyden

yön.

Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran

pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta

kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi

sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.

Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja

noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin

kaksi tuumaa pitkä.

Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin

koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan

lattialta löysi, niin -- sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin

kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin

tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös

sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi

pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden,

että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut

suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella

maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina

vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä

vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa.

Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen

lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan

lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian

myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos

päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut

kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin

sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että

maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa

oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä

taas.

Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin

joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen:

joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän

sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:

-- "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan

joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs

maisterille joku joululahja".

Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen

poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat

punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla

helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä

ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin

ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät,

punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska

puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu

olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi,

vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri

kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.

Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun

hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin

kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa

koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta

nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille

kynämamselia, sanoi:

-- "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"

Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:

-- "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on

kaunis!"

Ja siitä pitäin hoiti maisteri yhtä suurella hellyydellä kumpaakin

ystäväänsä, Sirriä ja kynämamselia.

Mutta tulipa tuosta uudenvuoden päivä. Bertha meni käymään risti-isänsä

luona, joka oli varakas kultaseppä. Siellä pidettiin Berthaa hyvänä,

niinkuin hyviä tyttösiä ainakin risti-isän talossa. Jouluksi oli

risti-isä aikonut antaa hänelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi;

nyt vasta sai Bertha sen. Ja tiedättekös mitä se oli? Korvarenkaat,

kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty

pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siinä oli viisi viheriää kiveä ja

valkoinen helmi keskessä. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehteä.

Korvarenkaat pani risti-isä Berthan korviin heti kohta, ja siinäkös ne

vasta kauniilta näyttivätkin! (Tämä tarina, näette, on vanha ja niiltä

ajoilta, jolloin pienetkin tyttöset pitivät korvarenkaita.)

Kultaseppä otti sitten hyllyltä kauniin kotelon, avasi sen, ja siinä

näki Bertha korean sormuksen. Se oli myöskin puhdasta kultaa ja nastaan

oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja sydän, kaikki kultaa ja

kivillä koristetut. Kultaseppä selitti ristityttärelleen, että tuo

risti tuossa merkitsee: _uskoa_, ankkuri merkitsee: _toivoa_, ja sydän

merkitsee: _rakkautta_. Sormuksessa näkyi siis usko, toivo, rakkaus,

nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa.

-- "Vie nyt tämä äidillesi", sanoi kultaseppä. "Joululahjaksi sekin oli

aiottu, mutta myöhästyi. Älähän vaan kadota sitä; älä suinkaan avaa

koteloa tiellä. Ethän avaa?"

-- "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan:

hän juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat

hänen korvissaan ja aina väliin hennosti löivät poskille. Ja se oli

niin lystiä! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen

askeleen perästä koetteli, eikö muka ne olisi pudonneet. Koteloa hän

kantoi huolellisesti eikä nostanut silmiäänkään siitä pois.

Kotiportilla kohtasi hän Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli käynyt

häntä tavoittamassa.

-- "Mitäs sinä kannat?" kysyi Anni.

-- "Sormusta. Mutta katsopas, mitä minä sain risti-isältä!" Bertha

näytti korvarenkaitaan.

Anni ihaili ja ihaili ja vielä kerran ihaili.

-- "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi hän sitten.

-- "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-isä kielsi

avaamasta koteloa. Käy, Anni kulta, sisään, niin saat nähdä sen".

-- "En jouda; minun täytyy mennä. Kävin vain kutsumassa sinua meille

täksi illaksi. Mutta eikös tuota nyt saisi nähdä? Eihän se siitä

pilaannu."

-- "Niin, mutta..." sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon hän

muisti hyvin, mutta hänen teki mieli näyttää ystävällensäkin tuota

ihanuutta, mikä kotelon sisässä oli. Ei aikaakaan, niin avasi hän

kotelon.

Ja nytkös ihailtiin kaunista sormusta!

-- "Ai, katsos, onhan siinä risti ja ankkuri!" sano Anni.

-- "On siinä sydänkin", selitti Bertha.

-- "Missä niin?"

-- "No tuossa, tuossa välissä", ja tytöt tirkistivät ja ihailivat.

-- "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee

toivoa, ja sydän merkitsee rakk..." Ja muuta hän ei ennättänyt sanoa,

sillä samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli.

Tytöt ensi aluksi säikähtivät ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylös,

mutta voi! Sormus oli pudonnut siitä pois! Ja nyt he rupesivat itkemään

niin katkerasti, ett'eivät kyenneet etsimäänkään.

-- "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha.

Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä

oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin

mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.

Mutta Anni sanoi:

-- "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja

hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko

Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin

häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi

niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.

Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan

muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.

Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,

Anni ja talon piiat.

-- "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.

-- "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle,

ja sieltä nyt kaikki hakemaan.

Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa

oikealle!

Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin

ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä

paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.

Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.

Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.

Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja

virkkoi:

-- "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun

ei, niin ei". -- Sirri oli filosofi.

Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.

Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti

lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi

Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja

sanoi:

-- "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en

tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy,

niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä

milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti

teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa

vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta

sormuksen häviöstä.

Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva

kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!

Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua.

Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen

elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs

luonteeltaan kuin ennenkin.

Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun

paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka

paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan --

hän oli vähän pikainen, -- äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas,

etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että

kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen

kyllä ja luuli -- ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! -- että

kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän

siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei

maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen

pois.

Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se

repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran

leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin

pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.

Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen.

Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian

huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa

lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin

uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin

mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa

huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän

vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka

haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi.

Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa

mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin

repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat

puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli

jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat,

punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri

Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta

haudasta.

Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän

jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi

tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat

risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli

kadottanut.

Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli

kuollut -- siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty -- se

tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin

valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö

Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi

surullisesti:

-- "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"

Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä

alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka

pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa

sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen

rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää

niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.

Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle

sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta

esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja

kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko

asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja

hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut

palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin

kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri

toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten

kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen

koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.

Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän,

laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen.

Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja

ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä

aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.

Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän

kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.

Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta

tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:

-- "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"