TULIPALO.

Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä

yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli

tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin

pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä

maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali

niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin

itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko

hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin

lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat,

jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei

vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan

elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta,

veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan

alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti

ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.

Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla

turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit

riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta

riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.

-- "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista

riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi

kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi.

Häpeätähän se on koko kaupungille."

Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin

luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut

syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan,

niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin.

Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin.

Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen,

mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin

sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.

-- "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee

kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden

sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee

kunnon miehet."

-- "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia

mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."

-- "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari,

niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri

avaran Suomenmaan, etkä löydä."

-- "Et löydäkään", vahvisti kumppali.

* * * * *

Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta.

Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän

teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas

puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi

savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat

hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät

hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä

säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja

ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.

-- "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä

niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi

verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla

koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään

hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle,

naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli

itsekseen:

-- "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä

ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja

imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja --

mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? -- mikatini-myrkytykset. Minä nyt

olen polttanut koko ikäni -- no en vainenkaan", ja pormestaria

nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua

käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään

polttamisen luvan, -- "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut

piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."

Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli

vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa

kohti ja vihdoin äkisti katosi.

Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen

kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin

hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti

pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos

Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli

vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli

tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin

tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen

Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän

muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja

vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka

kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa.

Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo:

"Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".

Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä

tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa.

Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen,

ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali

Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta

tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle

Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha

pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja

katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli

kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista

puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi

parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla

kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä

makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen

ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista...

* * * * *

Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti

sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt

avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha

sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.

-- "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August

toki!"

Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.

-- "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"

-- "August, hyvä August, -- tulipalo!"

Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se

teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle,

ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.

Tulipalo?

Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut

kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut?

Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman

menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?

Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä

se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset

ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä

kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu

halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään

hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta

vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on

ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola

kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi

siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä

meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat

vanhukset, -- kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa

elämän vaiheista ja kokemuksista. -- Seminaristi Simpura oli ensin

hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin,

maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä

kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon

lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. -- Ja

tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa,

Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella

puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa,

kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa.

Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja

Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina

aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset

sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta

maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka

lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri

virkkoi viimein:

-- "Ilma!"

Ilma nosti silmänsä.

-- "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä..."

Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi

tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä

alas, punehtui ja kuiskasi:

-- "Tahdon."

Ja se kuiskaus suhahti länsituulen siivillä yli tuon herttaisen kapean

kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siitä suoraa päätä maisteri

Mandelin'in sydämmeen, ja tämäkös siitä pälpättämään! Mutta samassa

avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastapäätä alikerrassa ja astui

ulos piippu hampaissa ja villahippa päässä.

-- "Moron, moron!" sanoi hän ja nyykäytti päätä maisterille. "Tänäänpäs

on ilma herttainen."

-- "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka sydän

pälpätti.

-- "Jaa no ... eihän se sentään aina ... tuota..."

Rahikainen ei oikein ymmärtänyt maisterin sanoja, mutta mitäpäs

ymmärtää Rahikais-parka länsituulesta?

Näin eletään hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus

varjelee niitä tulipalolta. Joskus kyllä iskee jonkun mieleen, mitähän

jos alkaisi täälläkin räiskiä? No jos on kerran tullakseen, niin onhan

meillä vettä, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen,

niin minkäpäs sille sitten juuri mahtaa? Ja mikä sen tulipalon nyt

toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa

nokivalkea, Helin'issä kummallakin kerralla. Mitä turhia! Ovathan ne

kyllä käyneet täällä Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa

vakuutusta, siltä varalta, että tulipalo... Mitä turhia!

Mutta nyt oli tulipalo!

* * * * *

Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti.

-- "Missä, missä?" huusi pormestari, viskaten yönuttunsa pois ja

lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sekä ruveten vetämään

saapasta jalkaansa.

-- "Meillä, meillä, August, armas August, ah! Saunassa!"

Pormestari hyppäsi pystyyn, ennättämättä saada vielä toista saapasta

jalkaansa, ja sieppasi päähänsä hatun piirongilta.

-- "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylmä hiki otsalla. "Anna

mulle joku nuttu; enhän minä tässä voi mennä ulos. Ja missä ne

Sitnikow'in paperit? Ne olivat tässä pöydällä vast'ikään ... tärkeät

paperit ... minä olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pöytääni saa

kukaan korjata, mutta sinun pitää aina sen pölyriepusi kanssa olla joka

paikassa nuohomassa... Herrainen aika, missä ne nyt ovat? Kaikki muu

saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit!

Ja niiden sisässä 10,000 markan vekseli... Hae hyvä ihminen äläkä istu

siinä kuin kivettynyt varpunen!" (Hädässä tulee vertauskin vähän

sopimaton.)

Mutta varpunen pyrähti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien

jahti. Ympäri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien

sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot

kohoilivat pöydiltä ja lentelivät ympäri huonetta, sanomalehdet tekivät

kahinalla seuraa niille, -- oli kuin parhaankin spiritistin

séance'issa. Sohvan ja piirongin alle, -- kaikkialle kurkisti joko

ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli perässä. Mutta

papereita ei ollut. -- "Voi sentään!" voivotteli pormestari. "Vaikka

palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen

hätävertaus) "niin minä vähätteleisin, mutta se Hovin päätös

ja vekseli, jos se palaa, niin ei mikään pelasta Sitnikow'ia

konkursista... Kyllä se naisten järjestyksen vimma sentään on sitä

viho viimeistä".

Piu, piu, piu!

Kas niin jo kuuluu palokello hyökvahdista. (Tuo oli muinaisilta

sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat

olivat olleet ja menneet, eikä tornissa eikä koko rakennuksessa enää

ollut mitään sodan merkkiä. Vähäisen sodan vivahdusta vaan oli silloin

kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan

mieltänsä ja kieltänsä.)

-- "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa

hätä-rumpua! Gustava kulta, missä ihmeellä ne Sitn..."

-- "Mitkäs paperit ne tuossa pöydällä sitten ovat?" kysyi Gustava neiti

tamburissa.

Ja siinä ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla

oli jättänyt, käärössä kauniisti koskematta.

Pormestari joutui hieman hämille.

-- "Gustava kulta", sanoi hän, taputtaen sisartaan olalle, "älä ole

milläsikään, jos minä vähän kiivastuin. Tiedäthän sinä, että minä olen

tuommoinen..."

-- "No mitä turhia!" vastasi hyväntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt

vaan. Mutta ethän sinä, August, saata noin paitahihasillasi..."

-- "Anna hyvä ihminen, anna pian minulle joku päällystakki".

Sisar parka kiireissään pyörähti pari kertaa ympärinsä tamburin

permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimmäisen

vaatekappaleen, mikä käteen sattui, ja puki sen veljensä ylle.

Hädissään ei kumpainenkaan huomannut, että se oli Gustavan sadekappa.

Ja mitäpäs siitä, vaikka olisivat huomanneetkin? Hätä ei lue lakia.

Pormestari syöksi ulos ja hänen perässään Gustava neiti, siepattuaaan

vaistomaisesti mukanaan veljensä pöydältä kaksi karafinia, toisen

täynnä vettä, toisen sahtia, sillä naisen sydän oli äänettömällä

kielellään ilmoittanut Gustavalle, että tulipalossa tarvitaan

sammutus-aineita.

* * * * *

Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sekä Gustavan ja kahden karafinin

tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. Väkeä oli

ennättänyt kerääntyä suuri joukko pihalle ja kadulle. Läävän ovi oli

auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehmä paraillaan

kahden miehen välissä. Ulos sitä kyllä oltiin tulemassa ja tultiin

kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehiä talutti, vai miehetkö

Punikkia.

Gustava neiti, nähtyään lemmittynsä olevan vaarassa, syöksi väkijoukon

keskitse Punikkinsa luo ja sydämmen äänettömästä vaatimuksesta tyhjensi

molemmat karafinit Punikin selkään.

-- "Miks'ei hätäkello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari,

huomaten vaaran olevan jommoisenkin.

Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syytä. Mutta syy oli tämä.

Kirkon ympäri juoksivat suntion pojat ja joukko kerjäläispoikia kuin

hullut, pistäen kättään jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio näet ei

sattunut olemaan kotona, mutta emäntä oli tiennyt sanoa, että "sinnehän

se meidän pappa pistää ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan

koloon". Ja tätä avainkoloa nyt miehissä etsittiin. Sittenkuin kolme

kertaa oli kirkon ympäri lennetty, löydettiin avaimet vihdoinkin

kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireissään jo ennenkin oli

kätensä pistänyt, mitään löytämättä. Kun ihmisellä on oikein kiire,

niin ei löydä lakkiakaan päästänsä.

Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerjäläispoikia nousi

tömisten ylös. Nythän oli harvinainen nautinto saatavissa: päästä

tapuliin ja saada vielä soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina

aina tapasi häristellä poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt

tiesivät lurjukset suntion olevan rysillään ja yleisen hädän vaativan

heitä toimeen. Siksipä rupesikin kellot soimaan, eikä ollut soitossa

mitään pysähdystä: yhtä mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti.

Ruiskut tulivat ämpäreineen rämisten ja kolisten hyökâvahdista päin.

Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli

kyllä luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut

Kajaaniin, pyytäen sikäläisen palokunnan sääntöjä malliksi, mutta ei

ollut vielä saanut niitä.

Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan

neuvottomia, niin ruiskut kuin ämpärit ja miehet, sillä palomestari oli

poissa.

-- "Missä pranmestari?" huusi yksi.

-- "Jaa, missä pranmestari?" toisti toinen.

-- "Jaa-a, missä prrranmestari?" huusi myös teurastaja Sillfors, mies

suuri kuin jättiläinen, armottoman kiivas ja väkevä, ja tarttui

ensimmäistä kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei tämä

ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eikä edes ollut palomestarin

sukujakaan.

-- "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja

sitä miestä, jonka pitäisi olla täällä ensimmäisenä, sitä miestä ei

kuulu eikä näy! Semmoista pranmestaria!"

-- "Semmoista pranmestaria!"

Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, -- sangen tarpeettomasti,

sillä tuollahan hän jo tuli juosten alas kirkkomäkeä, juosten minkä

suinkin jaksoi.

-- "Jo tulee", virkkoi yksi,

-- "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen.

-- "Pranmestari, joudu!"

-- "Pranmestari hoi!"

-- "Pranmestari, ho hoi, tänne!"

Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka näkivät selvästi, kuinka

toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa

hoitamiseen.

Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ääreen. Hän oli muutoinkin

laiha ja kalpea, mutta nyt oli hän aivan vaaleana. Silmät pystyssä ja

alahuuli lerpallaan hän seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa

sammutustyötä täydellä todenteolla. Ruiskusyynit keväällä olivat

sentään jotakin toista kuin tämä todellinen tulipalo. Tämän lisäksi

vielä säikähdys siitä, että hän oli niin myöhään saapunut paikalleen.

Hän näki ympärillään nurisevan väkijoukon, joka oli huutanut

pranmestaria, ja jossa vieläkin kuului| napisevia ääniä pranmestaria

vastaan, ja hän tunsi, että hänen sekä pranmestarin välillä oli jotakin

läheistä yhteyttä. Mutta sitten, nähdessään edessään raivoavan

elementin, joka sihisi ja räiski ja piti sitä elämää, tunsi hän, että

tuolla elementillä ja hänellä oli myös jotakin lähempää yhteyttä. Mutta

miten nyt olla kuin eleä, sitä ei pranmestari osannut käsittää. Hän oli

kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka

poisti hänen lumouksensa.

-- "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!"

Nyt oli asia selvä.

-- "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen".

Tämä vähän nurinpäinen käsky ymmärrettiin toki aivan hyvin, eikä

aikaakaan, niin alkoi sammutustyö täysin toimin.

* * * * *

Tällä välin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko

kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja

antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan pääsi liikkeelle,

se jätti työnsä ja toimensa ja täytti savua kohti. Kadut kihisivät

ihmisistä; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensivät ja tyrkkivät

toisiaan. Vesimiehet ajoivat täyttä laukkaa, huutaen ja varoittaen

jalkamiehiä astumaan pois tieltä. Ja siinä oli renkiä ja piikaa

ja poikaa, jotka ken seljässään, ken sylissään, ken olallaan

kuljettivat sammutustarpeita. Siinä meni käsiruiskuja, assuranceja ja

reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meidän Pärnäsen tekemiä, ja

siinä oli ämpäreitä rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia,

siinä kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siinä tyhjiä

voi-astioita ja viilipyttyjä. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisenä

kulki lihava leipuri Helin. Hänen renkinsä ja piikansa ja opinpoikansa

olivat kaikki karanneet tulipalolle; hänen täytyi itsensä lähteä

kantamaan palopaikalle ruiskuansa, Pärnäsen tekemää. He olivat kumpikin

tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, että

Helin ukko läähätti ja hikoili taakkansa alla. Välistä täytyi hänen

laskea kantamuksensa maahan, yskiä väliin ja pyhkiä hikeä otsaltaan.

Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heittänyt mäkeen koko

ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari

ja tiesi velvollisuutensa. Kärsivällisesti kantoi hän ruiskuansa päähän

asti. Kovin oli kumminkin ukko väsynyt, ja siksi hän istahti lepäämään

ensimmäisen esineen päälle, minkä sattui näkemään. Tällä välin oli

pormestarin pihalta pelastettu talon edessä olevalle torille irtainta

tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan äärimmäisenä, ja sen laidalle

laskihe ukko Helin lepäämään, mutta sen levon ei pitänyt pitkällinen

oleman. Kenties olisi saavi sentään kestänyt Helin'in oman painon,

mutta hänessä vaikutti epäilemättä yhä vielä tenhottomuuden lain

jälkeen Pärnäsen ruiskunkin paino, ja sitä taakkaa ei saavi

kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista

joutuisammin maahan.

* * * * *

Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli

saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja näytti uhkaavan päärakennusta,

hyppäsi hän kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperikääryllä

taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja

huusi:

-- "Korjatkaa, hyvät ihmiset, irtain tavara ulos!"

Puoli sataa joutilasta kirkkomiestä hyökkäsi sisään, ja nyt alkoi

tavarain pelastus. Se kävi, niinkuin useinkin pienissä kaupungeissa,

missä ei ole säännöllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa.

Päätarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta,

mutta tulevatko ne eheinä vai palasina ulos, -- siitä vähät. Osa

kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyö näytti

oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pöydät, tuolit,

kirjahyllyt, kirjat, astiat lentelivät akkunasta kadulle milloin

vastaan-ottajain käsiin, milloin jalkoihin, milloin maahan, että mäki

tärähteli.

-- "Matti, otas vastaan nää! Mutta älä säre!"

-- "No, no!"

Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja käsiinsä, sisätysten pinottuina.

-- "Heikki, otas tää!" huusi toinen pelastaja ja lennätti pormestarin

toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lentäessä, sattui

Matti lasipinoinensa väliin ja -- kilkis, sanoi toinen puoli laseja

kadun kivillä.

-- "Pentele!" suuttui Matti ja viskasi loputkin lasit samaan turmioon.

Ja lasien kohtalo tuli monen muunkin kapineen osaksi. Mutta kaikki

pelastettiin; tuskin jäi naulaakaan seinään. Gustava neiti käveli

pelastettujen tavarain ympäri, valitellen ja voivotellen sitä

hävitystä, mikä niissä oli tapahtunut. Mutta nähtyään pormestarin

suuren, kauniin kukkavaasinkin makaavan huuli rikki muitten tavarain

joukossa, purskahti Gustava parka itkemään ja juoksi veljensä luokse

pihalle.

-- "August. August! Nyt on meidän kaunis vaasi rikki!"

-- "Kuka kanalja sen on särkenyt?"

-- "Pelastajat, kukas muu!"

-- "Missä se on?"

Pormestari kääntyi, lähteäksensä katsomaan vaasiansa, mutta samassa

astui muuan kerjäläispoika ulos kyökin ovesta, kantaen vanhaa

rikkinäistä koria, jonka hän lienee löytänyt jostakin ullakon nurkasta

ja päättänyt hänkin pelastaa edes jotakin siinä yleisessä pelastuksen

vimmassa.

-- "Sinä kanalja!" huusi pormestari ja löi Sitnikow'in paperikääryllä

pojan paksuvillaiseen tukkaan. (Pojan lakki lienee joutunut

pelastettujen tavarain joukkoon sekin.) Tomu pöllähti pojan päästä. Hän

kääntyi ympärinsä.

-- "Mitä vasten?"

-- "Sinäkös sen vaasin olet särkenyt, sen kanalja?" tiuskasi pormestari

ja rypisti jo kulmakarvojansa. "Kyllä minä tunnen sinut, sinä olet se

Römpön Taavetti."

Poika parka purskahti itkemään.

-- "Enhän minä ole mitään särkenyt! Vanhat tuolit vaan kannoin äskön

vinniltä alas ja nyt tämän korin, en muuta".

-- "No, no", puheli pormestari, ja kulmakarvat menivät jälleen entiseen

asentoonsa. "Suuri poika kehtaa itkeä tuossa suu väärässä. Sisso! Heitä

pois ruikutus!" Näin puhellessaan kaivoi pormestari taskustaan pienen

hopearahan ja pisti sen pojan kouraan. Pois mennessään hän nurkan

kohdalla vielä katsahti taaksensa, joko muka Taavetti oli kokonaan

lakannut itkemästä.

* * * * *

Sammutustyö kävi tällä välin reippaasti ja rivakasti. Ulkohuone-riviä

ei enää voinut pelastaa; sen vuoksi yhdistettiin kaikki voimat

päärakennuksen suojelemiseksi. Olisi sammuttaminen käynyt ehkä

paremminkin, ellei olisi ollut niin tavaton ahdinko pihalla.

-- "Liika väki pois! Liika väki pois!" huuteli palomestari alin-omaa,

ja aina tuommoisen käskyn ja asianmukaisten käsien liikuntojen jälkeen

syöksähti joutilas tulva ulos portista kadulle, mutta moniaan

silmänräpäyksen perästä palasi se jälleen. Vesimiesten kirkuna,

sammuttajain kiireiset juoksut, pumppujen kumea kolina, vesisuihkujen

sihinä ja tuosta suuttuneen tulen räiskeet, kaikki tuo suli

sanomattomaksi kihinäksi ja meluksi, jossa ei arkahermoisen olisi ollut

hyvä olla. Palomestari ja lehtori Harberg kunnostivat itseänsä kuin

miehet. Missä liekki kuumin, siellä jompikumpi heistä.

-- "Käsiruisku tänne!" huusi aina toinen tai toinen heistä.

Käsiruisku tuli.

-- "Ruiskuta vettä mun päälleni!"

Ei käsiruisku uskaltanut: lehtori mies näet tai pranmestari itse,

mitenkäs se kävisi laatuun?

-- "Ruiskuta vettä minun päälleni!" tiuskivat rohkeat miehet.

"Vaatteeni palavat muutoin."

-- "Jassoo! No kyll' tästä tulee."

Ja käsiruisku kasteli heidät, kasteli kantapäästä kiireesen asti. Täten

varustettuina he, vasemmalla kädellä suojellen silmiänsä, astuivat yhä

lähemmäs tulta, ja uljaasti tekikin vesisuihku tehtäväänsä.

-- "Tuokaa pranhaka tänne!" vaadittiin yhtäällä.

-- "Vettä tänne!" huudettiin toisaalla.

-- "Tänne vettä joutuun!" kuului täältä.

-- "Tuo tänne tynnyrisi!" kaikui tuolta. Vesimiehet olivat tuskassa,

hevoset säikkyivät pauhusta ja tulen pelosta, nousivat väliin

pystyynkin, ja silloin aina ryöpsähti joutilas väki syrjään, lisäten

hämmennystä. Kadulla oli kaikenlaista keskustelua.

-- "Mittee", kummasteli maanmittari Talén, "mittee nuo tuossa

hulluttelloo ranhakojesa kanssa? Ois eis panna kaks ranhakkoo yhtee ja

valjastoo kuus hevosta ettee, ja ala sitten ryttyyttee, -- annahan

lähtis seinä kerrassaan! Ei tuota tuommoista elämee kehtoo

kahtookkaan".

-- "Ja mitä niistä ruiskuistakaan sitten lähtee?" arveli Hakalan vanha

isäntä.

-- "Vettä niistä lähtee", sanoi suutarin opinpoika, joka seisoi

vieressä.

-- "Eikä, mutta niin meinaten, että mitä niistä on hyötyä? Kantais

saavilla ja valais tulen niskaan, niin tulis piankin loppu".

-- "Jaa, talostako vai?" pani toinen taas väliin.

-- "Sinäkin siinä, sen retale!"

Mutta aptekari Nordman, vasta Helsingistä tullut, kaupungin suurin

keikari, aina hattu päässä, glacét kädessä ja kaikenlaisten hajuvesien

lemu ympärillään, puheli näin:

-- "Ei, mutta se on yks skandal, kun ei kaupungi ole frivillig

brandkoor; Helsingi on brandkoor 500 miestä. Me pitä laitta yks semmone

koor".

-- "Mistäs työ ottasta teällä ne viissattoo miestä?" kysyi Talén.

-- "No me otta niin moni kuin saa ja reqvirera Sidorowi yks suur

spruta".

-- "Juu, juu tietysti", liitti käräjäkirjuri, herra Muttilainen, joka

harvoin näki selvän päivän ja nytkin seisoi laipion nojassa nikotellen.

"Juu, kyll se on -- juuri kuin herr aptekari sa-sa-sanoo. Ja minä

tu-tu-len jäseneksi minäkin, -- nik!"

-- "Varokaa, varokaa!" huudettiin pihassa. "Katto putoaa sisään!"

-- "Katto putoaa, katto putoaa!"

-- "Pois siitä!"

-- "Harberg, tulkaa pois!"

-- "Pranmestari pois!"

Kumahtaen vajosi katto palaneen rakennuksen sisään. Paksu savu

syöksähti täten avatusta kidasta ja hetkeksi tukahdutti tulen voiman,

mutta pian se uudistetulla voimalla alkoi räiskiä ja elää.

-- "Ruiskuja tänne! Päärakennuksen nurkka kytee!"

-- "Vettä tänne!"

-- "Pranseili, pranseili!"

-- "Vettä puuttuu!"

-- "Vettä joutuun!"

Vedestä rupesi todella olemaan puute. Hevosmiehet tosin ajoivat sitä,

minkä ennättivät, mutta kun vesi oli haettava aivan toisesta päästä

kaupunkia, niin ei sitä ennätetty tuoda tarpeeksi. Lähellä pormestarin

taloa oli tosin ranta, mutta sinne vei niin jyrkkä äyräs, että

hevosella oli sinne mahdoton päästä. Jalkamiehet tosin koettivat kantaa

vettä ylös, mutta kun ei tuossa toimessa ollut mitään järjestystä,

niin ei hyötykään ollut suuri. Siinä oli miestä ja akkaa, poikaa ja

tyttöä mäki kirjavanaan, jotka, kellä minkinlainen astia kourassa,

kilvassa juoksivat alas mäkeä, huutaen ja toisiaan tyrkkien, usein

kuperkeikkaakin heittäen. Kiire vaan oli jokaisella saamaan vettä ylös.

Mutta alastulijat, hätiköt, tekivät ylöstulijain ponnistukset usein

turhiksi. Vettä läiskyi astioista yhtä mittaa, ja kun viimeinkin monen

ponnistuksen perästä oli vedentuoja päässyt pumpun ääreen, niin ei

astiassa ollut muuta kuin hyvää tahtoa.

-- "Tuo vettä, äläkä tyhjää kanna", kiukuttelivat pumppumiehet, --

"senkin tupero!"

-- "Kah, kun läikkyi tiellä".

-- "No juokse uudestaan".

Ja uudestaan syntyi entinen mylly.

Raatimies Helin, joka yhä vielä istui särkemänsä saavin kimpien päällä,

pyhkien hikeä otsaltaan, huomasi tuon päättömän vedentuonnin.

-- "Laittakaa vesiketju!" huusi hän, se on: hän yritti huutaa, mutta

ääni oli raatimieheltä kokonaan langennut. Sitä ei kuullut kukaan. Hän

rupesi viittomaan ja viittomaan, kunnes onneksi teurastaja Sillfors

havaitsi tuon huitomisen ja juoksi hänen luokseen.

-- "No kuinkas nyt Helini oikein jaksaa, tuossa kaupungin permannolla?

Ha-ha-ha!" ja Sillfors'ia nauratti tuo sukkeluus.

-- "Oo vait, veikkonen! Puh! Se pakanan ruiskuhan minut ihan tappoi.

Puh!"

-- "Mut siinäkös Helini nyt meinaa istua koko illan, siinä kaupungin

permannolla?"

-- "Oo vait, veikkonen! Minä vaan sitä, että laita sinä, puh! vesiketju

tuonne alas rantaan. Eihän ne pöllöt tuolla, puh, saa tippaakaan vettä

ylös. Sinä ymmärrät ja osaat. Laitapas joutuun. Puh!"

-- "Jaa, juu ... niin ... no, no!"

Ja Sillfors riensi poikki kadun mäelle, josta jyrkkä äyräs alkoi.

-- "Vesiketjuun joka mies!" huusi hän, ja kuuluikin se huuto hamaan

rantaan asti kesken kaikkea melua.

Vedenkantajat pysähtyivät. Harvat oikein ymmärsivät vesiketjun

tarkoitusta.

-- "Vesiketjuun, kuulittenkos!" pauhasi Sillfors, mies suuri ja

armottoman väkevä. "Taikka minä teille näytän Ilomantsin leimaukset!"

Veden kantajat luulivat tuon äkäisen miehen vaativan heitä entistä

kiiruummin saamaan vettä ylös, ja paikalla alkoi entinen sekava

mylläkkä, kahta kauheampana vaan.

Nyt suuttui Sillfors, suuttui ja sieppasi kahta ensimmäistä akkaa

käsityngästä kiinni, pani heidät seisomaan vastatusten, katsahti heihin

hirmuisen tuimasti ja sanoi pahaa ennustavalla äänellä:

-- "Seisokaa nyt siinä niinkuin naulatut, taikka minä..."

-- "No kyll' myö seistään, kyll' seistään".

Sen tehtyään sai Sillfors jälleen kiinni toisesta kahdesta ihmisestä ja

asetti heidät ensimmäisen parin viereen. Pidettyään tämmöistä

ihmisjahtia hetkisen aikaa, sai hän kaksi riviä ihmisiä asettumaan

paikoilleen.

-- "Tyhjät astiat toista riviä alas, täydet toista ylös!" komensi

Sillfors, joka nyt kerrassaan oli kohonnut ylipäälliköksi.

Ja kas kuinka rupesikin asia käymään sievästi ja nopeasti! Ei

aikaakaan, niin alkoi tämä toimi tuntua ketjumiehistä hyvin lystiltä.

Ei mitään huolta muuta kuin heittele käsiäsi vaan noin oikealle ja

vasemmalle, ja astiat kulkevat kuin itsestään.

Jo alkaa linjalla kuulua iloista puhetta ja naurua. Jo päästellään

sukkeluuksia, ja irvistellään milloin Marin märjille liepeille, milloin

Mikon savisille lahkeille. Lystiä kerrassaan. Sillfors on tavattoman

sukkela. Jos sattuu kulkemaan linjassa astia, joka ei ole aivan

säännöllinen sanko, niin on hänellä joka kerta joku liikanimi sille.

Mutta sattuu vihdoin tulemaan ylös linjaa viilipyttykin. Silloin

suuttuu Sillfors jälleen. Hän keskeyttää työn koko linjalla ja

ärjäisee:

-- "Kuka se on ollut niin sakrrramenskatun tuhma, että on tuonut

viilipytyn tulipaloon? Häh? Ulos linjasta, ulos linjasta tämmöinen

turkin trumpu!"

Voipiko nyt löytää sen typerämpää vertausta? Mutta ihmiset olivat niin

sanomattoman hilpeällä tuulella, että nauru rähähti pitkin koko linjaa.

Ja vaikka Sillfors olisi sanonut viilipyttyä pukinsarveksi, niin olisi

se herättänyt naurua sittenkin.

-- "Ulos tämmöinen trumpu!" toisti Sillfors ja mäiskäsi pytyn menemään

alas mäkeä.

-- "Eläköön!" huusi räätäli Lintunen.

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, joka oli tottunut kunnioittamaan

suuria miehiä.

-- "Eläköön!" huusi koko vesiketju ylhäältä hamaan alas asti.

Sillfors kasvoi päätänsä pitemmäksi. Hän oli päivän sankari. Skobelew

-- mitä oli sinun maineesi Sillfors'in maineen rinnalla!

* * * * *

Vähitellen oli päästy jo niin pitkälle, että tulelta oli mahti mennyt.

Ulkohuone-rivi oli palannut jo melkein maata myöten. Päärakennus oli

saatu pelastetuksi. Äsköisestä myrskystä oli jäljellä vaan maininki

enää.

Pormestari oli ennättänyt riisua Gustavan sadekapan ja saanut oman

palttoonsa sekä toiseenkin jalkaan saappaan. Tämä oli hänen ystävänsä,

vanhan postimestarin ansio. Pelastettujen tavarain joukossa oli

viimeksi mainittu pengannut niin kauan, että oli vihdoin saanut mitä

tarvittiin ystävänsä pukemiseen "ihmiseksi", niinkuin hänen sanansa

kuuluivat. Pormestarin ympärillä kiehui tuttavia ja ystäviä, jotka

valittelivat hänen onnettomuuttansa. Jok'ainoalle kertoi pormestari

tulipalon alun, kuinka hän oli rauhallisesti istunut huoneessansa,

kuinka Gustava oli tullut sisään ja niin edespäin, ja lopussa riemulla

näytti Sitnikow'in tärkeitä papereita.

Ja ystävillä ja tuttavilla oli myös kertomista. Kukin koetti noin

hienolla tavalla huomauttaa, kuinka hän oli ensimmäisenä nähnyt savun

ja sanonut vaimolleen, että mikähän savu se pormestarin talosta oikeen

nouseekaan. Kuka antoi ymmärtää hienosti, hyvin hienosti, että Punikkia

ei olisi kukaan muistanut, ellei hän olisi sanonut Lindgren'ille että

mahtaakohan se lehmä vielä olla siellä. Toinen taas haasteli, että

ellei hän olisi saanut kiinni siitä palavasta hirrestä, niin tiesi

miten Muttilaisen olisi käynyt. Sormet oikein paloivat. No vähät

sormista, paranevathan. Kolmas tiesi, että pumppu ei ottanut käydäkseen

ensi alussa, mutta eihän se ollut kummakaan, kun iso mutteri ei ollut

oikein kiinni: se falskasi. Ja heti kuin hän sai mutterin ruuvatuksi

kiinni, niin pumppukin kävi. Neljäs ilmoitti huomanneensa, että Komosen

katto oli syttynyt. "Minä sinne kuin ilves, otin ämpärin vettä ja

oravana katolle" ... ja niin edespäin.

Aptekari Nordman katsoi nyt velvollisuudekseen myöskin jollakin

tehokkaalla tavalla ottaa osaa sammuttamiseen.

-- "Kuuleks!" sanoi hän pienelle pojalle, "tiäräks sinä se apoteki?"

-- "Kah! Miks'en minä sitä tietäis!"

-- "No mene sitt se apotek ja sano se minä trenki, se minä Jussi, ett

se pane Loke valja ja aja olutbryggeri ja tuo kolm kori oltta."

-- "Jaa tännekö?"

-- "No ja, tenne just".

Poikanen meni ja myhähteli itsekseen. Tuli Römpön Taavetti vastaan.

-- "Minnes sinä juokset?"

-- "Aptekiin".

-- "Kuka käski?"

-- "Minä Jussi".

Ja poikanen kertoi aptekarin käskyt Römpön Taavetille. Tämä kertoi

muille, ja niinpä oli aptekari pian saanut yleensä tunnetuksi nimeksi

"Minä Jussi".

Oluet tulivat, ja aptekari oli iloissaan, nähdessään kuinka suuren avun

hän oli tehnyt hikoileville ja janoisille sammuttajille.

Mutta vanha mamseli Nikander tuli myöskin, kaupungin helläsydämmisin

ihminen. Hän tuli, otti pormestaria kädestä kiinni, laski toisen

kätensä hänen olalleen ja katsoi pormestaria silmiin niin hartaasti

kuin olisi tahtonut suudella häntä.

-- "Voi!" itki hän viimein. "Voi sentään, kuinka tämä on hirveätä!"

Ja taas katsoi hän pormestariin, joka viimein tuli vähän hämillensä

tästä sanomattomasta lempeydestä ja, päästäkseen jollakin tavoin

vapaaksi, virkkoi:

-- "No ei mitään..."

-- "Vai ei mitään? Kyllä minä tiedän. Voi sentään!"

-- "Tuota ... Gustava tuolla..."

-- "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden

luo, ja tälle hän sai nyt purkaa sydämmensä hellyyden.

-- "Armas Gustava! Voi kuinka tämä on hirmuista!" Ja hän suuteli

armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli.

Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehdä aivan samaa.

* * * * *

Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas väki hälveni vähemmäksi. Vesiketju

ei enää ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin vähällä heittää

ylipäällikkyyttänsä. Hän komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia

miehiä ja läksi näiden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsiä

irralleen ja sammuttelemaan kekäleitä. Ja jo aikaa sitten oli

pormestarin tavarat kannettu sisään, mutta Sillfors yhä työskenteli

palavilla raunioilla.

Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin

sisään. Ulos pienelle torille ei jäänyt muuta kuin vanhoja, puoleksi

särkyneitä kappaleita, jalattomia pöytiä ja seljättömiä tuoleja.

Sittenkuin tämäkin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin,

että sen keskellä leveänä ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen

Helin'in kovaonninen ruisku, Pärnäsen tekemä. Kuka hyvä ihminen senkin

lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon?

Kauhea epäjärjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari

itse oli kovasti väsynyt päivän puuhista ja jännityksestä. Hän istahti

tuolille keskellä salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa.

-- "Gustava!" huusi hän.

Gustava tuli ja hänen perässään mamseli Nikander, joka ei enää luopunut

Gustavastaan. Punaisina ja pöhössä itkusta olivat hyväntahtoisen

mamselin silmät.

-- "Gustava", virkkoi pormestari, "menepäs käskemään palomestaria

tänne!"

Gustava yritti mennä, mutta mamseli Nikander ei laskenut.

-- "Armas Gustava", sanoi hän, "sinä et saa mennä mihinkään. Sinulla on

ollut kyllä puuhaa ja vaivaa tänä hirmuisena iltana. Voi sentään, tätä

iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyllä minä menen. Voi sentään, kuinka tämä on

hirmuista!"

Ja mamseli Nikander astui ovea kohti.

-- "Ethän vaan aikonekaan torua häntä?" kysyi Gustava pormestarilta.

-- "Mistä syystä, Gustava?"

Mamseli Nikander pysähtyi ovella ja kääntyi ympärinsä.

-- "Älä toru häntä, hyvä August" pyysi Gustava, "siitä, että hän tuli

vähän myöhään tulipaloon..."

Pormestari teki maltittoman liikkeen.

-- "Ei, hyvä August, et saa torua. Hän on kumminkin..."

-- "Voi sentään!" yhtyi mamseli Nikander samaan rukoukseen. "Onhan

tässä tarpeeksi hirmua yhdeksi illaksi. Älkää, hyvä pormestari, toruko

häntä ja vetäkö sinne hirmuiseen raastupaan..."

-- "No mutta ..." yritti pormestari puuttua puheesen.

-- "Ei, ei, ei!" jatkoi mamseli. "Se on mahdotonta. Te ette voi olla

niin kovasydämminen. Hänellä on heikko vaimo ja pieni lapsi, pieni,

pieni, pieni, niin kaunis tyttö, tuommoinen. Ja hän on sentään oikein

hyvä mies. Ettehän te vie häntä raastupaan?"

Ja mamseli Nikander laski kätensä pormestarin olalle ja katsoi häntä

jälleen hellästi silmiin.

-- "Niin, ethän sinä ole paha", puheli Gustava toiselta puolen ja

taputti häntä olalle.

Pormestari menetti malttinsa. Hän hypähti ylös.

-- "No mutta olettepas te nyt ihan ihmeellistä väkeä! Enhän minä ole

aikonutkaan sanoa hänelle, en yhtään pahaa sanaa. Mistä sen olette

saaneet, että minä hänet nyt panisin vankihuoneesen!"

-- "Voi sentään kuinka teillä on hyvä sydän", riemuitsi mamseli

Nikander.

-- "No niin August, tiesinhän minä, että sinä olet hyvä", puheli

Gustava, ja nuo hyväntahtoiset olennot taputtivat taas pormestaria.

Keveästi riensi nyt mamseli Nikander kutsumaan palomestaria, joka

uskollisena virassaan yhä vielä oli palopaikalla. Ennenkuin hän tuli

sisään, oli mamseli Nikander jo ennättänyt lohduttaa häntä.

-- "Tulkaa, tulkaa vaan rohkeasti", puheli hän, "älkää peljätkö, -- hän

on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Ei hän toru, ei hän

toru!"

Palomestari tuli ja pysähtyi tamburiin.

-- "Käykää sisään!" sanoi pormestari.

-- "Suokaa anteeksi, minä en voi tulla, olen aivan nokinen ja

läpimärkä!"

-- "Läpimärkä!" huudahti mamseli Nikander. "Voi sentään tätä päivää!"

-- "Pranmestari!" puhui pormestari vähän juhlallisesti. "Voitteko te,

sittenkuin olette, ei ainoastaan katsojana, vaan myös tehokkaana

osan-ottajana sammutuksessa toimeliaana ollut, vakuuttaa minulle,

ett'ei vaaraa enää ole tällä minun asuinrakennuksellani?"

-- "Voin, herra pormestari", vastasi toinen. "Ei ole enää mitään

vaaraa. Yöksi minä panen kaksitoista miestä vartioimaan tulta".

-- "Minä voin niin muodoin olla huoleti?"

-- "Aivan huoleti".

-- "Suuri kiitos! Minä olen muistava teitä".

-- "No jumalan kiitos!" huokasi mamseli Nikander ja taputti

palomestarin märkää olkaa. "Voi sentään, kuinka te olette hyvä!"

Pormestari nousi. Hän haki silmällään paikkaa, jonne laskisi

Sitnikow'in paperit, mutta ei ollut missään turvallista sijaa.

Vihdoinkin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän meni uunin luokse, nousi

tuolille, teki pellinnyöristä siansilmukan ja ripusti Sitnikow'in

paperit siihen.

-- "Tuohon ei ylety kukaan, ei Gustava pölyrievullaankaan", virkkoi hän

itsekseen.

* * * * *

Rauha palasi jälleen kaupunkiin. Palopaikalla oli vaan Sillfors

uskollisten seuraajainsa kanssa sekä palomestari vartijoineen. Kihisten

sammuivat kekäleet ja hirret, päästäen, ikäänkuin viimeistä kiusaa

tehdäkseen sammuttajilleen, silmiä kirvelevää savua.

Aptekarin Jussi keräili tyhjiä puteleita koreihin.

-- "Mitäs niistä tyhjistä keräilet?" sanoi Lintunen. "Toisit täysiä

sijaan".

-- "Jaa, juu, niin", liitti Sillfors. "Mene paikalla aptekarisi luo ja

sano, että oluet loppui".

Jussi katsoi vähän epätietoisena Sillfors'ia.

-- "Menetkö?" tiuskasi Sillfors ja katsoi tuimasti poikaan.

-- "No menen, menen!"

Ei kulunut kymmentä minutiakaan, niin ajoi Jussi Lokellansa pihaan ja

nosti kuormasta olutkorin.

-- "No rohkea rokan syö", sanoi Lintunen.

-- "Eläköön!" huusi Sillfors.

-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, ja jälleen soi Sillfors'in

korvissa äsköinen ihana musiki.

Syntyi hetkiseksi aselepo, jolloin väsyneet miehet virkistivät

voimiansa. Pranmestari kutsuttiin joukkoon. Hän tarvitsi virvoitusta

hänkin, ja kiitollinen hän olikin siitä, nokinen ja läpimärkä mies,

mutta aina kuin eläköön huudot tulivat liian koviksi, varoitteli hän:

-- "Hiljempää, hiljempaa! Herra pormestari kenties ovat jo levolla".

-- "No työhön taas pojat!" komensi Sillfors. "Mutta nyt on laki tämä.

Bassa poo nu! Kaksi hirttä ensin irti ja sitten kulaus mieheen. Se on

laki".

Siihen suostuttiin yksimielisesti, ja mahdottoman pian lohkesivatkin

hirret irti.

Ja sitten seurasi hetken lepo, eläköön huudot ja palomestarin varoitus.

Mitä useampi hirsipari lohkesi, sitä hilpeämmiksi kävivät Sillfors ja

hänen uskollinen joukkonsa. Ja yhä tiheämmin kajahtelivat eläköön

huudot ja yhä iloisemmaksi kävi Sillfors.

* * * * *

Mutta pormestarin ruokasalissa oli hommaa ja hoppua. Gustava ja mamseli

Nikander väittelivät keskenään.

-- "Sinä et saa puuhata; hyvä ihminen, sinä et saa puuhata", puheli

mamseli Nikander. "Vähänkös sinulla on ollut huolta, lapsi parka? Voi

sentään!"

-- "Niin, mutta pitäähän minun saada jotakin August paralle

illalliseksi. Ja pitäähän hänelle saada vuode järjestykseen".

-- "Älä sinä nyt mistään huoli, kyllä minä toimitan".

-- "Ei, no, mitäs sinä nyt, armas ystävä, rupeat itseäsi vaivaamaan?"

-- "Hoh-hoo! Vai vaivaamaan! Onpas tämä sitten vaivaa! Kas niin,

lepääpäs sinä nyt koreasti".

Ja niin he häärivät ja hyörivät, kaksi hyväntahtoista ihmistä, eikä

aikaakaan, niin oli tarjotin löydetty, sen päälle levitettiin puhdas

servetti, ja siihen laitettiin yksinkertainen illallinen pormestarille,

joka on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Jo oli Gustava

viedä tarjottimen sisään, mutta mamseli Nikander pysäytti hänet.

-- "Malta puoli minuttia, hyvä Gustava!" huusi hän ja juoksi ulos.

Puutarhasta, joka oli jotenkin säilynyt sammuttajain jaloilta, löysi

hän persiljaa.

-- "Eihän nyt tuolla lailla sovi lähettää tarjotinta sisään," sanoi

hän tullessaan takaisin ja koristi kuin koristikin voirasian ja

kalalautasen viheriällä.

Saatiin vihdoin vuodekin valmiiksi pormestarille, ja niin oli suurin

huoli pidetty.

-- "Ja nyt", sanoi mamseli Nikander, "vaikka sinä ajaisit minua kotiin,

niin minä en mene. Minä olen täällä ja autan sinua, minkä huonoilla

voimillani voin. Voi sentään tätäkin päivää!"

Nyt tuli väitös kumpiko käy Gustavan kamarin sänkyyn, kumpiko sohvalle.

Pitkäin debattien jälkeen täytyi mamsell Nikanderin väen väkisenkin

käydä sänkyyn. Hän koetti sitten vielä kauan aikaa todistaa, että

Gustavan pitää ottaa päälleen hänen saalinsakin, sillä hän on varmaan

vilustunut ja on herkkähermoinen, mutta ei auttanut enää mikään.

He kävivät vihdoin maata.

* * * * *

Kesäinen aurinko ilmoitti jo nousuansa, kun Sillfors viimeinkin

raskitsi luopua palopaikalta. Tämä päivä ja yö oli ollut niin hauskaa

aikaa hänelle. "Eläköön Sillfors!" se kaikui hänen korvissaan niin

suloiselta. Aptekarin oluet olivat tehneet hänen mielensä hyvin

iloiseksi.

-- "Ei mutta nyt, pojat, atjöö", sanoi hän. "Nyt ei ole enää mitään

vaaraa. Me olemme tehneet mitä olemme voineet. Ja ei muuta kuin tattis

vaan aptekari Nordmanille!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön!"

-- "Eläköön Sillfors!"

-- "Hiljaa, hiljaa!" varoitteli palomestari. "Herra pormestari nukkuvat

jo."

Sillfors läksi kotiansa tavattoman iloisena. Kadut olivat typö tyhjät.

Aurinko nousi parhaillaan. Sillfors'ista tuntui niin hyvältä. "Eläköön

Sillfors!" kajahteli vielä hänen korvissaan. Hän myhähteli tyytyväisenä

ja viimein, tultuansa kauppatorille, ei malttanut, vaan pysähtyi,

sieppasi lakin päästään, heilautti sitä korkealle ja huusi:

-- "Eläköön Sillfors!"

Sanomattoman tyytyväisenä meni hän kotiansa.

* * * * *

Mutta Gustava neiden kamarissa ei mamseli Nikander ollut saanut yhtään

unta. Hän ajatteli vaan, että Gustavalla oli liian vähän peittoa.

Jonkun ajan perästä kurkisti hän Gustavan vuoteesen päin. Hänen

ystävänsä nukkui.

Hiljaa nousi mamseli Nikander vuoteeltaan, hiipi Gustavan luokse ja

peitti hänet saalillansa.

Nyt vasta nukkui mamseli Nikanderkin.