Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka
haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole
muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli
vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon
eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä
vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään
väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa
äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta
lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko
hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja
täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha
vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja
koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se,
vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella
raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin
ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle
taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa
tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin.
Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle,
ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja
salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa
tiloissa saaneet kärsiä!
Kova oli ulkona pyry.
Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta
lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen
suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea
palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut,
kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin
ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä
istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken
kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän
peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen
puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla
viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin
raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin
on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt
kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska
Pekon nimi.
Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa.
Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka
uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni!
Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä
ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena
virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen
tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen
laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on
kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot
kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin
lähde yön selkään ja jatka matkaasi.
Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha,
köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä
hän on? -- Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit
tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta
kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen
varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina
aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat
harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon
ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin
paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse
korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä
kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin
pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä
oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva
ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut:
Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei
osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut
selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen
asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä
kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se
ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi
pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat,
ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän
pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian
ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian
välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla.
Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, -- ei siitäkään oltu selvillä.
Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat
sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas
kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä
Piispan Ellu.
Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin
elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja
menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen
verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut
häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä,
aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja
rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän
hyräili:
Minä vaivainen mato ja matkamies
Mont' vaarallist' vaellan retkee,
Isänmaat' etseissän' tässä tiess'
Enk' löydä levon hetkee.
Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat
sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja
tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta
häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli
tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi.
Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin,
luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei
pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy
voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun
vastassa on väetön olento.
Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa
isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.
-- "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.
-- "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?"
jatkoi Eeva piika.
-- "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä
ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.
Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen,
ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin
itsekseen:
-- "Sudet ulvoo."
Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.
Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.
-- "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.
-- "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat
ulvoo."
-- "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun
akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?"
Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena
istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä
tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä
alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle.
-- "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen
kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun
saarnaamaan meni..."
-- "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista."
-- "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä
vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään
pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään.
-- "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo,
lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko
värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi
kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa --
tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti
poikansa korvaan.
Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun
taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja
oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen,
sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen.
Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään
naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin
naurunsa oli väkinäistä.
Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä,
väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin
ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus.
Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen,
mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita
harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä
hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista
ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti
tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen
silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo
peräytyi pari askelta.
-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.
Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.
Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa
jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.
-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren
ja hänen äänensä vapisi.
Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa
pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli
ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se
nytkin uhkasi, -- yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on
verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota
pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja
hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni,
ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.
-- "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle,
voimatta sanaakan sanoa enempää.
Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.
-- "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"
-- "Voi hyvä Jumala! Antti..."
Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun
tupakkikukkaron uuniin.
-- "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan
käteen. "Sano missä on Antti?"
-- "Susi ... susi ... susi vei Antin," sai piika parka viimein
sanotuksi.
Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin
kaikista oli äiti paran parkahdus.
Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon".
Eeva jatkoi:
-- "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini
ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä
pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi
läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä
Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan
lasta pois. Silloin minä..."
Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt
lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen.
-- "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!"
Nousi suuri häly ja kiire.
Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat
tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas
niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta,
j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan.
-- "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen
sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta
sitäkään ei ollut paikoillaan.
Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin
ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä
läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.
-- "Suksille joka mies!" komensi Paavo.
Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki
ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi
sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti
päivitellä.
Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.
Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki
Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on
juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan
korpeen. Poloinen Antti!
Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.
Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja
Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.
Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla
lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska:
susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään
lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä
tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset
kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät
yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten
seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään
koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties
eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin
sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne
liikkeelle!
-- "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten
pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn
päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.
Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään.
Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä
näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä
lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä
ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä
kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja
notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki
sompa jälkiä lumeen.
Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut
seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein
kokonaan hälvenneet.
Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä.
Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta
lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli
nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin
pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin.
Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin
tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.
Mutta missä lapsi, missä lapsi?
Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli
lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja
mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut
raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta
minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet:
kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin
kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen
yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, -- voi kuinka te olette
tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän
parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla
kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua?
Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää,
joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön
kylmät tähdet!
Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon
vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri
kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen
lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan
aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään -- niin arveli
Paavo väliin -- sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin
hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään
rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon
päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.
Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.
Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat
neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti
aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella
puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija.
Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja
toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala
tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi
tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?
Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset
taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat
kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli
korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin
toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja
hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin
juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä
Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko
pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti
miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä
jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.
Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran
tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta
on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.
Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa,
paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo
toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt
pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi
liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja
nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.
-- "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko
väsyy mies näin pian?"
Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle.
-- "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen
Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin
olevanne".
-- "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli
näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on
puhua Aunuksesta."
Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa
ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä
lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen
väärässä," -- kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen
huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo,
enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta
puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan
maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua
heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta.
Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan
pidellä, -- ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma
kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa
kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen
äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies.
Katala maailma...
Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut
kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä
sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, -- ja voi
kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se
oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me,
vaikk'ei Mikko kestä.
-- "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa
Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli
vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta
täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin
taipaleella."
-- "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman
suoveroa."
-- "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo.
-- "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan
päässä aika miehistä", liitti Pekka.
Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja
heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat,
käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:
-- "Pois alta, pelkurit!"
Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen
tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.
-- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat
Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin
kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää
immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.
-- "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi
jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.
Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee
räme hänen huudoistansa:
-- "Pois alta, pelkurit!"
Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä
pienenevää kuvaa.
-- "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.
-- "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.
Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä.
Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että
rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään
ja -- missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle?
Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä
oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan ... mikä
näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?
Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan...
Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa
ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen
viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä,
läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat
päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä
vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon
ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään,
hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella
virkkaa:
-- "Pelkureita te olette!"
Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu
lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas
rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut
taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä,
josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki
tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset
hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen
peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin
sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset
ja puuhat olleet aivan turhia!
Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin
äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.
Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki...
Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko
lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt
tuovat?... Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään
uupuneisin mieliin.
-- "Missä Antti?"
Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.
Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja
etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.
Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon
väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä.
Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi;
syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen
lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin
löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa
ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei
sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.
-- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän
vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi
lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt
parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä
sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä
vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"
Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.
-- "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen,
"miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut
kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä
viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös
voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi
peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä
katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja
kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen,
"peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt
ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt
par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee
vaivainen vaimo! -- Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan
aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla
sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa;
olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa.
Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin
hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin
armottomasti sen jälleen ryöstit!"...
-- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä
kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä!
Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt
ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi
paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka
Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja
jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää
minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en
enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden
takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee,
kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen
hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio
pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."
Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka
Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään.
Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa
kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.
Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo
kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat
tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat
nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä
alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen
verta.
Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei
rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa
ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko
ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle,
jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet
odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.
Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin
olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle,
jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.
Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki
hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä
läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle
kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko
loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.
-- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.
Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän
näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin
päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta
toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän
jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, -- sitä ei matkan pituuden tähden
vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin
maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee
järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on _rakkaus_,
jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti
murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta
huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.
-- "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja
verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.
-- "Niin aivan; näenhän minäkin sen".
-- "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.
Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut
nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan,
mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi
ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut
koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja
ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen
tie.
Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen
suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli
rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt
lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut
raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä
seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.
Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.
Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen
rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee
kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä
vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä
on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu,
Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja
nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi
ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima
hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat
äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti
vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus... Oliko kaikki
lopussa?
Ei!
Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen
tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää
silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät
kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle
laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti,
suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen
hiljalleen läheni kosken kuohua.
Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja
raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja
huusi:
-- "Kiittäkää Jumalaa!"
Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi
äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat
vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa
vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi
jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon
talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni
hän joen yli.
Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö
huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, -- ja kauaksi olivat
jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen
lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan
mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.
-- "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen
kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn.
Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.
Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku
ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko
Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin
viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu
hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää,
raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti,
pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa
kiinitetyt.
Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja
kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen
päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän
väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas
säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena,
vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.
Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara
tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi
istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä
vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli
pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista
hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli
repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen
sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt.
Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin,
pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä
kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli
hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan
keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan
kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina
syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.
Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat
sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken
siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi;
joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin
käytettäväksi.
-- "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas
miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan,
tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon,
ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka
parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.
Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa
selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen
ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän
viittasi ja virkkoi:
-- "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
Jumalaa!"
-- "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti,
"kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki
taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu
mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta
eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta
sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä
talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja
sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan
tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen
minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä
siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan,
ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä
ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle?
Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa,
kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar
teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa
jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä
tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan..."
Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen,
väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin
taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut
virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.
Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on
vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.
-- "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.
Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.
Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen
uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja
messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen
tupakkikukkaron.
-- "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin
käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.
Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.
-- "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".
Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.
-- "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".
-- "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä
tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan
tarvita. En ota".
Puna lensi Mikon kasvoille.
-- "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se
mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää
minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"
Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.
Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen
tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin
rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon
ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.
-- "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli
sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.
Miksi?
Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako
itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon
lempeyttä?
Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo
tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja
kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä
hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa.
Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan
tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja
poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet
eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni
sydän, -- ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se
värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin
tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan
kyynelten virraksi.
Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin
hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä,
nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta
toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui
hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä
hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen
toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia,
tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti
hyvän hengettären pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei sydän parka,
tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe
tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.
Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki
hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin
silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä
kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen
kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän
taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän
puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki
viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?
En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole
milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa
tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten
ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin
-- silloin minä surkuttelen sinua.
Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli
janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt
ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.
Suloista on tuommoinen rauha.
* * * * *
Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen
pirtin väsyneet asujamet.
Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan
rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut.
Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli
kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.
Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin
levottomana.
-- "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.
Sairas toipui äkisti.
-- "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt
viimeinkin taidan löytää."
-- "Mitä sitten?"
-- "Isänmaani."
Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.
-- "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene
laitasi?"
-- "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin
kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.
Kului joltinenkin aika.
-- "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri
pyyntö, mutta..."
-- "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.
-- "Tekisi mieleni pappia."
Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.
-- "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.
-- "Jos saisit sen uuden apulaisen."
Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.
-- "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.
-- "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.
-- "Miksi?"
-- "Eikös sitä tarvita?"
-- "Tarvitaan kyllä."
-- "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa
tallista nuorta korskuvaa oritta.
-- "Mihinkäs oritta viet?"
-- "Sitä tarvitaan kanssa."
-- "Pappiahan te menette hakemaan?"
-- "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"
-- "Lääkäriä."
Isäntä astui Mikon luokse.
-- "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."
He puristivat toistensa kättä.
Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi
pakoitti sen tottelemaan.
-- "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön
selkään?" kysäsi isäntä.
Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa
läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä
läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. -- -- --
Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei
nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona
olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain.
Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman
kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä
vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.
Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka
helläsydämminenkin eukko.
-- "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi hän. "Mitähän se meidän isäntä nyt
niin hirmuisen kauan viipyy? Kyllä kai sitä taas valjastettiin hevonen
niin hätä hätää, että jo oman kujan päässä rinnustin pääsi auki, ja
sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita.
Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meidän isäntä vähän myräili
sinnepäin, että muka uudet pitäisi hankkia. Kyllähän se käkee ja käkee,
mutta ei siitä käkeilemisestä mitään lähde, ellen minä aina joka
paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin
olisi maar mies jo täällä, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta.
Voi sinua, Ellu, sentään! En minä niin osaa sanoa. Mutta kyllä vaankin
ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat Hänen tiensä, ja
tuomionsa. Mutta minnekäs poika on saanut?"
Sairas myhähti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereensä. Lapsi parka
oli kenenkään huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selittämätön tunne
lienee vetänyt lasta hänen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa
noussut ja laskenut kiharaisen päänsä Ellun terveelle käsivarrelle.
Siinä lepäsi hän nyt lapsen viatonta unta. Niin, siinä lepäsi aamun
koi, täynnä alkavaa elämää ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siinä lepäsi
illan riutuva päivä, takanansa särkyneet toiveet ja tuskat ja
kärsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdessä. -- -- --
Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen
ritinätä ulkoa.
-- "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti
nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.
Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui
sisään. -- -- --
Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat
siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.
Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä
ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme
hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista
hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella?
Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?
Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian
on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt
toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea
kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.
Huoltensa kyllyyden
Hän tahtoo huo'ata pois.
Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle
pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen
huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne
vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne?
Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot
uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako,
jossa ei tuika tähti pieninkään?
"Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."
Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun
apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet
pirttiin.
-- "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän
läsnäollessanne", virkkoi pastori.
Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi
läsnäolijat tuona suurena hetkenä.
Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä
sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt
kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen
ja -- sitä ei voinut kieltää -- hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen,
tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun
hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se
läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt
itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.
Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui
tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.
Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka
olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli
kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha.
Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun
käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.
-- "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen
sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"
-- "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.
Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.
-- "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri,
surumielisesti päätänsä pudistaen.
-- "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden
pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman
kanssa ovat selvällä".
Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua
noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen
pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä
jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.
-- "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi
lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa
antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen
selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota
ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on
tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."
Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.
-- "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei
hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi
vuotta ilman palkkaa."
-- "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"
-- "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."
-- "Minkä oriin?"
-- "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun
Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin
sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet
reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".
-- "Miksi ette ajaneet pihaan?"
-- "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi
palvelen teitä viisi vuotta palkatta."
Isäntä ei vastannut.
-- "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.
Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen
ääreen, jossa Antti poika makasi.
-- "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut
takaisin ... sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle
velkaa, etkä sinä minulle."
Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen
lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja
paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen
ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei
ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän
oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut
silmänsä ja lausunut:
-- "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi
sinulle."
Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas
aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat
apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet
kimaltelevat huikaisevalla lumella.
-- "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.
-- "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se
seikka, että tulitte liian myöhään."
-- "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä
olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."
Apulainen ojensi hänelle kätensä. He ymmärsivät toisensa.
* * * * *
Ensi sunnuntaina apulainen, tehdessään kiitosta kuolleitten edestä,
mainitsi muitten vainajain joukossa myöskin: "entisen ylioppilaan Elias
Strand'in."
Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkoväki. Sanoma Antin
pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ympäri
pitäjän. Ruumis-arkkua kantoi pääpuolesta Kivimäen isäntä ja Mikko,
josta jo koko pitäjä tiesi, ett'ei hän enää ollut Kivimäen renki, vaan
uhkean Kuokkalan torpan isäntä. Kivimäen isäntä oli sen lahjoittanut
uljaalle rengillensä.