Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen,
västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.
He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava.
Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:
-- "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen,
ja siellä oli laulajaiset!"
-- "Mitä oli? Mitä oli?"
-- "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.
-- "Laulajaiset oli elikkä konserti".
-- "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen.
"Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".
-- "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä
iso joukko naisia ja miehiä..."
-- "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki,
ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.
-- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan
mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja
muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."
-- "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.
-- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin
kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"
-- "Entä sitten?"
-- "Ei mitään muuta."
--- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä
herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs
koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".
-- "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin
leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää
laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma,
ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra
koskenkara, nyt?"
-- "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on
kovin olevinaan.
-- "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te
toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_".
Naakka osasi franskaa, näette.
-- "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää
asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."
-- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."
Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko
joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan
ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki
linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.
Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta
mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli
äänestänyt itseänsä.
Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.
Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.
-- "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte
diskanttia."
-- "Se on tietty", vastasivat nämä.
-- "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".
-- "Kauniisti!" vastasi närhi.
-- "Naakka muori! Tenori!"
-- "Niin juuri, herra tirehtöri."
-- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."
-- "Laulaa!" toisti korppi.
-- "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä
tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?"
-- "Komedia!" pisti varpunen.
-- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..."
-- "Kommervenkki sitten."
-- "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset
muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"
-- "Konserti."
-- "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."
-- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.
Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme
päivää.
He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.
-- "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis.
"Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"
-- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.
-- "Diskanttia!" korjasi varpunen.
-- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."
-- "Entäs te, närhi?" kysyi varis.
-- "Minä laulan valttia."
-- "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. -- Naakka, entäs te?"
-- "Me laulamme hunyöriä."
-- "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se.
Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"
-- "Minä laulan aasin ääntä."
-- "Mitenkä?" huudahti varis.
-- "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."
-- "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä,
vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"
-- "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"
-- "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa
kauniisti ja pian piiriin!"
-- "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois
lähde kanssain!'"
-- "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli
koskenkara.
-- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi,
... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis
laulu."
-- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.
-- "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo
vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_."
-- "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara.
"Luulisinpa..."
-- "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä.
Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä."
-- "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa."
-- "Ei suinkaan."
-- "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on
sanottu."
-- "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!"
-- "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne".
-- "Te olette..."
-- "Te olette..."
Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis
ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja
yleinen tappelu oli jo alkaa.
Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin
keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi
sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen
lensi se poikki järven ja maan, ... kajahtaen jälleen sinisen metsän
rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja
sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä
kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa,
yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan,
kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee
taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle
pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni
näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta
pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki...
Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä.
Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen
veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä
laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky
milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki
-- se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon
vienoiksi ... kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä
sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.
Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon.
Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja
ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin
tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat
aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt
laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä
sydämmessä.
Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.
-- "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.
-- "Suloista!" huokasi Helmi.
-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".
Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja
hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin
onnellisia.