(Satu.)
Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu
kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti",
voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja
ihailivat.
-- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.
Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt
pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen
koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin
kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.
-- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.
Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin
miellyttivät.
-- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen
näköinen.
-- "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö
vanhemmalle sisarelleen.
Mutta nuori apulainen sanoi:
-- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja
hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta
vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.
Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli
äänetönnä.
Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi,
rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:
Siell' on lapsen hyvä olla
Tuonen Herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.
-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.
-- "Suloista!" huokasi Helmi.
Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.
Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä,
eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.
Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi
äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä
missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa
kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi:
"kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain
liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."
Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi
laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä,
ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut
kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.
Ja hänen oli niin iloista.
Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta
ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään,
päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja
stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin
tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."
Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja
sanoi miehellensä:
-- "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä
tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa
näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa
olisi meille tarpeen!"
-- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi
rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.
-- "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."
-- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.