I.

Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt

avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta

oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät

iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin

muitten ihmisten kissat.

Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen

kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.

Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin

metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin

kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista

tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion

nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa

kaapissaan.

Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat,

arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät

siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.

-- "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin

eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".

Ja usein puheli hän näin:

-- "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin

toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää

ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole

meidän ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla hän kärtti ja

kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".

Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli

Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli

teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli

punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:

Däsä on käyny mahaherra.

Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei

pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä

sanassa oli hän ensin piirtänyt mah ..., mutta huomattuaan "maa"

sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen,

arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja

niin oli siitä syntynyt "mahaherra".

Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän

oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta

maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä

kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut

teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa

rikkaat.

Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta

pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen.

Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen

ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian

syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi

näin:

Ja nyt minä laulan loilottelen

Yhden lystin laulun,

Kun Herpert herra, mahaherra,

Teetti nätin taulun.

Kuvernöri Kuntermanni

Kävi siellä kerran

Ja teki meidän Herpertistä

Helsingin suuren herran.

Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä

myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa.

Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä

yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan

tahi korkoja maksamaan.

Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui

sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo

kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut

nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon

isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän

sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa

käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla

kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta

ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai

torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee

kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.

Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana

puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä

todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään

ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin

totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui,

milloin ei puhunut mitään.

Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut

kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa,

ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän

kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä

sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin

tavallista on.

Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi

ja lauloi hänkin.

Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.

-- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt

todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"

-- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle,

arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta

muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein

mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei

huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi

nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.

Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota

sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen

typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.

-- "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."

Herpertti närkästyi.

-- "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi

morsianta, jos tahtoisin?"

-- "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki

maanmittari, yrmeä mies.

-- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties

luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa

velkaa, ennenkuin voi muijan saada."

Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin

olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi

istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja

ärjäsi.

-- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti

Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä

rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".

-- "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.

Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.

-- "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön

vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär,

huolisi sinusta. Niin se on."

Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.

-- "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.

-- "Lyödään vaan!"

Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja

kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:

-- "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että

hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä.

Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa

päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa

kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää

vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten

mittaajan pilkattava."

-- "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä

todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"

Herpertti räjähti nauramaan.

-- "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi,

peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen.

Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti

vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."

-- "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.

-- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."

-- "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi

hullusti?"

-- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin

rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"

-- "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen

maanmittari.

-- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna

viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja

insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen

maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa.

Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska

semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin

tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."

Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä,

jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.

* * * * *

Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin

ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta

hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä

sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen

ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen

kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut

muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti,

mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa

seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä

muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä

Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin.

Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin,

joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan --

hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä

vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa

toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.

Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä

itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla

oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa,

puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon

toiveista.

-- "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."

Matti renki ilmaantui kynnykselle.

-- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista

piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja

mene sitten matkaas."

Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi

meni pois.

Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli

mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein

puhumaan.

-- "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään

tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"

-- "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä

harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."

-- "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi

niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä

puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa,

sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään:

minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt

meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan

kuulutuskirjaa ottamaan."

Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin

odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan

käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän

vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut

jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä

voinut sijaansa saada.

Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.

-- "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte

säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole

voineet -- puhuakseni tieteellisessä katsannossa -- tämmöistä onnen

potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"

Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin

parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.

-- "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa

tytöstä tämmöisillä puheilla."

-- "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi

pian ja lähdetään pappilaan."

-- "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän

minä ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa."

-- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.

-- "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.

-- "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan

tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio,

"tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan

viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.

-- "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."

Anni parka oli paennut kylmään aittaan.

-- "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio

meillä on. Mitäs sanot?"

Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin

tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei

väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.

-- "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta.

Köyhästä torpan tytöstä saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan

talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"

Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä

kaulaan.

-- "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin

hyvä, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä

pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en

jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti

parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"

Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.

-- "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin

vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka

kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi

sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko,

ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä

nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn

ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."

Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken

hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin

vastaan ottava hänen tarjouksensa, -- kesken näitä ajatuksia iski

sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi

kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös

alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous,

pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas nämä ne nyt alkoivat kamalan

tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi

ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen -- sydämmestäkö

pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin,

tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. --

Lauri astui sisään,

-- "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä

kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", -- Lauri pysähtyi, ja

samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja

alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te

tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia ...

ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin

veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on

vähän niinkuin nurinpäinen."

-- "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"

-- "No tuota ... ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."

-- "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"

Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.

-- "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.

-- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio

vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis

pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä

tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä

mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt?

Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän

tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"

Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.

-- "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata

sisartani enkä itseäni."

-- "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja

saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"

-- "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen

tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen

vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa

tapahtuu."

-- "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä

on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."

-- "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä

isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se

paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."

-- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti

piipun, lyödäkseén sillä Lauria.

Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta,

toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli

Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun

suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.

* * * * *

Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä

ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin

vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin

rukkasia.

Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas,

kahden tuhannen maksava orit.