Vuosi on kulunut.
Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä
kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja
kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren
keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he
hoitavat vanhaa äitiänsä.
Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean
kosioretkensä jälkeen oli hän -- häpeästä ja kostonhimosta
menehtymäisillään -- keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä
Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion,
myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran
ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.
Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin
likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä
näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu
ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja
valistumattomissa.
Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä?
En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin
palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja,
siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin
hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi
ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka
mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle
virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa
vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää
uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä
tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen
rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän
oli tehnyt konnan työn?
* * * * *
Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi
lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo
täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui
särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa.
Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme.
Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana
oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista
tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle
soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven
pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan
molemmissa.
-- "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.
-- "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.
Se oli heidän aamurukouksensa.
Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti
vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät
nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa
heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he
kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja
kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui
airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen
mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen,
milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat
näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni,
sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.
-- "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.
-- "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi
palajavat käräjäherrain juomingeista."
-- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen
alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.
-- "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.
Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja
loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki
veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:
-- "Nyt te potkasitte tapin irti."
-- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen
pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.
-- "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.
Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi
hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä
toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin
nähtävä.
-- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"
Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi
Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon.
Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta
nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen
veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja
surkeasti parkuen he huusivat apua.
Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat
paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään
pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen
veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla
saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen
renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt
rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin,
jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies.
Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.
Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut
viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan,
silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä
vuoteelta.
-- "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa
minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.
Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.
-- "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa
minun kuolla tänne!"
Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä
eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain
kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta,
ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole
milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin
asujamet nyt hoitivat häntä.
Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä.
Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen
juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen
tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin
lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään,
kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.
Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume
väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat
hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä
tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.
Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä
kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa
sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen
sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs
ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se
tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen
taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys,
kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa
paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin
tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.
-- "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te
hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa
tehnyt?"
-- "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos,
että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."
-- "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda
kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka
tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä
armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka
hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."
Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli
nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä
elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä
kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä
ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin
elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen
nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi
hänen sydämmensä tuskaa.
Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut,
isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa
sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.
Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei
uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan
äitinsä.