Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä
sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana.
Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun
lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä
huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas
hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin -- mitä lieneekään miettinyt -- ja
jatkoi sitten jälleen lauluansa.
Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani
lopettanut.
-- "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"
-- "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa
saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.
Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja
puheli pienelle tyttöselle:
-- "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin
Herran Jumalan."
-- "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.
-- "Kosto, lapseni, kosto."
-- "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä
se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät
kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani
etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan
itsekseen:
-- "Kosto on Herran Jumalan".
Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä
vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus
maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties
sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.