KALALTA.

He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari

Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä

aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies;

Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma

jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei

ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä

jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät

osanneet suuttua toisiinsa.

Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni,

kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin

saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin

vähäinenkin oli päässyt irti.

-- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom,

paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani

vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan

veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän

hauki, meni."

-- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."

-- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin

nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin

että töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!"

-- "Jahka saan valkeata piippuun."

-- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin

saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa

pois."

-- "Kun pompahti, niin pompahti."

-- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi

mistään paha."

-- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"

-- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen

hauki."

Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili

järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja

tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta

Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä

vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi

tavattoman pitkä hauki.

Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen

uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen

saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:

Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon

rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys.

Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime

kerran, eiköhän vaan...

Jo nykäisi!

Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala

lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman

potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan,

sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin,

Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa

alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen,

niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.

Jo näkyy; jo näkyy!

Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin

nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan

uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen

laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen --

kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja

mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan

melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme

kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- --

* * * * *

Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat

nekin antaneet hyvän saaliin.

Kalaonni oli ollut hyvä.

Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja

hauskalta.

Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken

höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki,

Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen,

jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä

kaupungissa tarpeita noutamassa.

-- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee

Sjöblom.

-- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."

-- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."

-- "No pidetään."

Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies,

eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.

-- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan

iloisesti.

-- "Iltaa, iltaa!"

-- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.

Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt,

enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen

vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:

-- "Vie vainenkin raportti, vie!"

-- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa

"Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen

peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.

"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom

ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen"

rinnalla.

-- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että

musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."

Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin

halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.

-- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.

-- "Niin, musiki ja turkin rumpu."

-- "Ähä!"

Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen.

Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan.

* * * * *

-- "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin

sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa

voitonmerkkiä.

-- "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja

pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi."

-- "Ei, no, tuota..."

-- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän

ajan perästä."

-- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan.

Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren

kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa

vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin

kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin.

Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli

oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin.

-- "Tulethan sinä pian, Niiranen?"

-- "Tulen, kyllä minä tulen."

Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen

ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se

läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin,

noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta.

Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska...

Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä

vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä,

mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä

eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset:

-- "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa."

Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan

piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan:

-- "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?"

-- "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta

sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako!

Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!"

Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami

Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä

juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo

väliin, ja siksipä vastataankin vain:

-- "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää."

Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta

suupielestä.

-- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala.

Mahraks se paina kuin pal'ja?"

-- "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen

taakkansa samalla toiselle olkapäälle.

-- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda

kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se

saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"

-- "Tuonnehan se jäi rantaan."

-- "Saiks Niirane ja?"

-- "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"

-- "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"

Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.

No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella

seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on

suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli

kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään.

Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei

ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin

ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli

juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä

kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen

Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut:

"niet!" -- Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri

kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta,

joka on ihan vuskari.

No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja:

"iltaa!"

Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla

virkkamatta:

-- "Kattos pentelettä!"

Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin

vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun

vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu

vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja

näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista,

vuoroin toista, noin, noin.

Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli

istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen

haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa:

-- "Siidos!"

Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti:

-- "Ku afton!"

Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli

vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi

kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti

ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään

pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto,

jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton."

Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään

virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen

nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjöblom viimein omalle

talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin

kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa

ollessa.

Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta

nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen,

unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään

kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä

suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen

silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa

sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.

-- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut

tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin

tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen

käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja

lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti

poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.

Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt

Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies!

Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä

mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet

pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja

sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt,

nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon

pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina

alkaa näin:

-- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin

prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin

Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa

--, niin sielläkös lohia saatiin!"

Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, --

harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien

rinnalla. Nevan lohet!...

Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on

tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi

kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi

käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:

-- "Antesson menee nyt maata!"

Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson

lähtee toimittamaan:

-- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?...

Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja

takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit

kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa

sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..."

Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen

sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen

Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän

näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan

lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi

loukatun kunnian huudahdukseen:

-- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"

Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä

kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko

lohet vai mestarinko hauet.

-- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli

nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut

Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä

kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin;

aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi,

'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan

keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei

tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten

tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään

Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja

rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista,

mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu

kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia,

joita ministerit vaan tiesivät'."

Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska

niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.

-- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko

makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti

nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen.

Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin

saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..."

-- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta

tannerta.

-- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska

kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me

jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei

auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes

kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin

kaikki miehet ylös kiskomaan petoa".

-- "No, mikäs siellä oli?"

-- "Ei muuta kuin lohi vaan."

Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!

-- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja

arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat

noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja

silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen

kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui

sittenkin niin että koko lautta tömisi."

Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat

Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.

-- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa

Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää

poikki, ei auttanut."

-- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.

-- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."

Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani

omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä

korkeammalle.

Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua

kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta

piti panna vetämään Stroganovan lohta.

* * * * *

Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin

säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta

tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin

oli kalamiehen arvo kuitti.

Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata,

ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet

polvilla.

Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset

sillä on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa,

ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä

pittä tommee, te pullee!"

Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.

-- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.

Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä

kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta,

josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.

-- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen

selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.

-- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...."

eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset

ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on

jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.

-- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää

sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi

lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää

meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa

hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin

puntari seisoo.

-- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"

-- "No mutta!"

Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee

Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin

mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja

tuossa se nyt on!"

Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista,

mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti

oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime

talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun

lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.

Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?

Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei

ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa

alle, kopautti akkunaan.

-- "Matami hoi!"

-- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv'

ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."

-- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa

Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.

-- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä

mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent'

vaa?"

-- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä

on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."

-- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan

sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha

leske."

Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen

silmässään.

-- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"

Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse

hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari

hampaissa.

-- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein

ylpeätä miestä tässä äskön."

- "Vai oli?"

-- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."

-- "On se niitä saanut niin monta."

-- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."

-- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."

Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti

puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:

-- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."

-- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."

-- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"

-- "No, no."

Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:

-- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"

-- "Näinhän minä kyllä."

-- "Se on yks hyvä fiskari."

-- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"

Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se

potra merkitsee.

-- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai

mittee lienöökkään."

* * * * *

Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan

kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois

astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.

Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.

-- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"

-- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"

-- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"

-- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"

Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti

tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:

-- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se

sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja

niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa."

Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista

kalaa, yhden kullekin lapselle.

No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja

evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää olikaan näitten

rinnalla?

-- "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt

kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen,

tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia".

Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia

akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla.

Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen

huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia

ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona

sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee.

Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni

kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta.

-- "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy

Niiranen.

-- "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka

se on hauskaa!"

Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten.

-- "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin".

Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista

olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe

joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua

vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä

näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut,

näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka

saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa,

näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka

Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja

ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit

päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää

taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa,

nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy.

Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa!

Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa

renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat

ja vihdoin laskeutuvat lattialle.

Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin,

puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;

-- "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa.

Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä... Tässä sitä

näin istuskelee ja ryyppää kahvia ... niin, meidän mamma se on niin

hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille

ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta

vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa.

Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. --

Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää,

-- "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."

-- "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen

sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia

kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta

ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona,

"sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä

sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri

puhkeamassa.

-- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun

hivuksiin", virkkaa hän.

Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan

katolle ja rupeaa visertämään.

-- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen

sanoo?"

-- "Mitä se sanoo, mitä?"

-- "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa...

Virsut jäi Viroon

Saappaat jäi Savoon

Itse tulin näille maille narrrrriks'!"

Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella

pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.

Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja

lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat

tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja

kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:

-- "Heikki kuules!"

-- "No?"

-- "Mitenkäs se olikaan?"

-- "Virsut jäi Saksaan ... ei, Virsut jäi narr... ei, Virsut jäi

Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."

Se on niin lystiä.

Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja

naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä

Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia

enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea...