(Suunnitelma.)
Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun
oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan,
joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen
hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa
että maailman katsannossa.
Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden
tapauksen.
Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä
muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen
apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin
ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin
uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.
Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen
ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti
käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan,
ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat
olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti
veistään. -- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten
tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin
sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.
Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen
heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin
häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan
hänen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen
liiaksi paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei
vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.
Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut
jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla
ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.
Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --
Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan
tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne
kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta
paistoi valo.
Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea
ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni
tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta.
Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri,
totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen,
ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki
sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa
juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä
tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän
kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä
nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli
paikoilleen.
-- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti,
niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja
taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin
kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa
nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti
hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut.
-- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä
vielä korkealla.
-- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.
-- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja
suuteli häntä.
Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.
-- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena,
niin äärettömän iloisena.
Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.
Ja minä?
Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.