Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat
lattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa
pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja
veisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja
naapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja
moninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi
oli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinen
riemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä
virressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin
sama sisällys, nimittäin _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_
Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut:
Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa
maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa,
isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta
Sinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän
on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia
majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei
huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut
suloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena
pysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta
maasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua
pelkäävien sydämmelliset juhlavirret.
Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon
kertoelmani ladun?
Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen
taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin
olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa
taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut
verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren
ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen
huokausta huhahdellut metsässä.
Nyt oli jouluyö. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha,
mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta
vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren
juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se
näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin,
mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei
olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään
vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin
huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta,
jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka
ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä
yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo
virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste,
ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.
Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli
kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä
enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin
jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva.
Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna
saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi
varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta
keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä,
joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina
Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä
pappi, -- se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella
mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan
poika, Lauri maisteri. -- Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon
niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta,
saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että
heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä
lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt
päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva
työmieheksi Herran viinamäkeen.
Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen
seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka
tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin
ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena
käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen
jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa
ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun
koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti
koittaa."
Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja
vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan,
virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti.
Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia
meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri
maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä
ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat
Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: _Kunnia olkoon Jumalan
korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_ Ja tuntui
silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja
sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin
nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui
sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän
puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista,
mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti
vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies,
tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla
hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki
itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon
tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui
Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena.
Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset
ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet.
Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella
muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas
kuinkakin kovaa puutetta -- oli hän ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan
ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa
kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan
poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole
kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten
moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa,
niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä
opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo,
nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja
kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä
huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja
saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen
äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa
tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille
ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän
seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä
heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa,
kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja
sointuvasti lausuu: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha
ja ihmisille hyvä tahto_, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen
kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät.
Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena.
Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja
kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän
puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.
Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista
joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän
pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja
jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa
kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän
nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää
evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla
tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli
lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä
lopettaakin, nimittäin: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen._ -- -- -- -- --
Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset
läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä
päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin
Lauri maisterin suloisesta saarnasta.
* * * * *
Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen
sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja
jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti
oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut
korkealta asemaltaan.
Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää
valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren
päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi
siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen
joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa
saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä
ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut
hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli
seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja
yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän
nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa
sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu,
jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään
paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin
keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta:
sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt
lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki
hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta
seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä
tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten
kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä
suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista?
Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat
häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä
suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? --
Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa
kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa
ylioppilaassa. --
Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt
oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli
lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain
seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita;
siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä
vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja
monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni
lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista
tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet
puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki
hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen
käsittämäksi sulosoinnuksi.
Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli
karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli
ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni
sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei
muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen
tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat
taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua
sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on
luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin
ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo
entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja
täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen
saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu
suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä
äänellä hän alotti saarnansa:
_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä
tahto._
Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan
tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa.
Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin
uutta ja suloista -- -- -- -- --
Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren
ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua
semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia
lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään
arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta
sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata
ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän
todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta
ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja
tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta
täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra
oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen
penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli
kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli
silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään
poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan
sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut
vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa,
paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut.
Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään
köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa
puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta.
Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun
maa-emosen syliin.
Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa
niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä... Hyvä lukija!
Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan
sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä
sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin -- sitten ymmärrät sen vielä
paremmin.
Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin,
seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti,
katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen
joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- --
Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan
ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran
äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin
yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan
haudalla. Miksi? -- En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota
uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että
se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi
jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa.
Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia
ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin
jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan
taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel,
jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia,
siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat
loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä
heläyttää ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on
saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon
osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä
näitä ihanain sävelten kieliä.
Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt!
* * * * *
Viisikymmentä vuotta!
Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika
ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta
tulevaisuuteen ihmis-elämässä, -- mikä kamalan pitkä, monivaiheinen
taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti.
Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen
tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää
myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja
poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat
ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden
innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän
saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt
lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle
kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä
voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?
Viisikymmentä ikävuotta -- mikä suuri lahja Jumalalta; mutta
viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua
työtä ja hyödyllistä vaikutusta -- mikä verraton armo!
Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen
joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän
hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta
hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä
lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän
oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän
kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa,
milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin
puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta
myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista
haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen
lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää
haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan
juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki
kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja
jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta
seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella
suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut.
Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen
seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut
niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja
sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja
vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran
luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on
sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä
rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien
hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei
olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä
työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi,
että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä
varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut
seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen
suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi.
Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä
tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää
selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun
esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin
kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi
vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata,
jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi
vakuutus?
Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka
niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän
eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus
sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka
pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen
esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.
Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat
koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi
peitti päätä.
Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa.
Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta.
Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä.
Kirkkoherra istui yksinänsä.
-- "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.
Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva
toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä
vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan
joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen
silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka
sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, --
silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata
lausui:
-- "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon
kiitetty."
Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen
lapsia.
-- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria
saliin. -- -- -- -- --
Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran
pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin
tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen.
Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin
olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei
makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat
puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman
kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle
kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki
niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.
Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa
mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi
veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja
parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä
kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön
ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta,
ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä
sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.
Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen
ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se
ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä
luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei
enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli
kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa,
rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ...
niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:
_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto!_
Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.
Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet!
Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä.
Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne
kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet,
kuinka teillä on ihana kantamus!
* * * * *
Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas.
Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin
lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja
lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo
hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle
kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan
vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran
muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa.
Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo
lieneekään -- aina hän poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein
selvästi, mitä tuossa seisoo!"
Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä,
yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
Poikanen lukee siinä:
Hyvälle Kirkkoherrallensa
kiitollinen
Seurakunta.
Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta
kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista
virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa
jouluaamusta...