Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo
paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun
kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista
oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä
hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään
sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei
voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa
ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.
Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin
että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin
seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin
kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia
kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy
ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee
raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa
ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien
vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin
mielihyvästä keinumaan. --
Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti
ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää
iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset
revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän
aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara
kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä
kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat
laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta
kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen
päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset
kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja
revontulten valta.
Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran
rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja
lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran
ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta
mistä -- sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja
juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt
muutaman vuoden kuluttua leskeksi -- seikka, josta ihmisillä oli yhtä
ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu
sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua
oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä
jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman
leimansa. --
Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle,
pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha,
tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka
syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja
kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan
omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään
on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse
pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.
Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti
viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee
hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja
ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja
hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta
ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja
kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia
puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen
kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten
takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen
täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.
Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee.
Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä
varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja
jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.
"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella.
Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee?
Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo... tai maahan kaivaa --
ja sinne ne sitten jäävät..."
Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee
karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan
ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen
vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat
tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen.
Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää
kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia
kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.
"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan... ja annetaankin
kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään
syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän
teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle
ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.
"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni -- niin, miksi en, miksi
en... Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään
kuuluttaisi -- kuka vain, kuka vain... Yksi navakka huimaus vasarasta
ja siinä kaikki, siinä kaikki..."
Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa
vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran
kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo
ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä...
Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko
pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan
lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää
sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla...
Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa.
Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä
silmäystäkään ympärilleen... Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä
ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen
tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan
liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja
kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin
rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu
yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi...
Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää
kolkkaamasta äijän räässyä... Yksi kolaus vain väkivasarasta ja..."
Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen,
joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan
alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä.
Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa
kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä
puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä
päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa
putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli
päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta
purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen,
josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti
imee veren itseensä.
Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee
sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee
hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan.
Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja
kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että
murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä
piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin
kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja
viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet.
Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin
kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään...
Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo
että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa
lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei
katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin
kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö
permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan
sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.
* * * * *
Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee
pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet,
luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan.
Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa
sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma
pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen
povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle.
Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen
palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi.
Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa
lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.
Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron
selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan.
Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle
kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean
totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina
säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen
vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan
keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan
suhinaa ja räiskettä.
Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas
ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista
rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä
revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät
ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki
värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä
istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi
huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen
ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen
kuormansa korjaisivat...
Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta.
Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa
päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten,
sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin
siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti
kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti
etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen
sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut
suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla
nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää
pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä,
on painumassa tuohon kitaan -- mustana täplänä kuvastuu se enää tuota
kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa
tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään
ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti
ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään
näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu
tummana täplänä hurjasti kiitävä poro... Kohta se poro on kotoisilla
asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja
silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle...
Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa
tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen
kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman
ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen
epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea...