ULLA

Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä

päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion

muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli

kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien

ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi

kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja

pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan

rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä

nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja

sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan

lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.

Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen

ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme,

ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään

loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean,

hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta,

nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta

vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan

siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten

hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti

virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla

kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella

etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä

hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta

kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen

vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia

saada mieleensä painumaan.

Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului

porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa,

kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä

neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen

kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat

olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään

luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin

tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita

pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä,

Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut

pisteliäänä ja pahalla tuulella.

Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen

lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan

nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui

palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle

ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:

-- Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?

Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:

-- Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun

häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta

Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:

-- Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut

karanneita sulhasia murehtia!

Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi

senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja

laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät

toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa

hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean

päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite

vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan

vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan

luki.

Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea

käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka

seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi

valaisi.

Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana

ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä

pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria

myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa

siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli

näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten

oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään.

Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt

hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista,

että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä

eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa

häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut

huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin

vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän,

että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut

tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa

ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä,

ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti

ajatella, että niin olisi ollut laita.

Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä,

joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että

hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla

edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta.

Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja

verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle

ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä

se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi

asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat,

pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan

ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin

joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään

tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa

oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä

päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan,

että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta

vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut

ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään.

Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien

retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon.

Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään

epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat

taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän

kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta

putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan

hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja

ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin

pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen

sisäkön-toimiinsa kuului.

Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän

tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti

Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys.

Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu

sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn

aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että

Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja

salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti

vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti

loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin

olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui

Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin

äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää

kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat

kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi

riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella,

tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!"

Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten

itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn.

Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja

veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli

vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.

Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt,

kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi

tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen

selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka

hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on

seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän

melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen

rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä

sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi

tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa.

Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa

saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja

niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa

turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua

vanhemmilleen tuottaen.

Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten

päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään,

niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä

ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista

kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän

ulospääsemättömään umpikujaan.

Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja

kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon

puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen

mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna

kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla

olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen

äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun

kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi

kaikki seikat.

Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua

aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää

sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka

kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä

luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä

vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta,

jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana

ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata

raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan,

kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella

muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei

hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä,

vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.

Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta

odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen

riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan.

Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja

taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa.

Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti

hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun

näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja

entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä

päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen

lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen...

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt,

nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä

salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti

nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon

asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen

pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja

noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan

tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään

selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla

oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa

sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä

tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin

joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena

tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä

pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus

monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt

vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi

hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli

äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä

salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut

muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan

läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi

laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin

kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen

selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja

sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi

yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi

ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei

hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain.

Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se

alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa

raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa

ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti,

milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten

hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin

hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta

pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi

toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut,

uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia

jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin,

jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan,

jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa

hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät

siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä

vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli

tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt

hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt

kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti

Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta

Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat

yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.

Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä

ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella

järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli

itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä

lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan

hedelmöittymisen.

Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän

tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan

perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä

rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat

luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien

mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden

tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot

asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta

järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen

ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina.

Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen

kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen

säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan

suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta

tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin

raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset

uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi,

että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä

alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni,

avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti

itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä

tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo

elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt.

Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen

ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat:

silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin

olisi hänen sisällään henkiin herännyt.

Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta

hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina

paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa

päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta

minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi

askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan

ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin

huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:

-- Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.

-- Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä

päivää murehtia!

Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla

ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi

hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain

sovittavasti ja poistui huoneesta.

Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun

pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän

saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo

tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa

synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin

haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut

naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen

kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo

hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa

suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui

valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku

suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä

mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä

ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin

häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä

syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan

tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin

nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta

elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan,

että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas

suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä

tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui

se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon

elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän

sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla

tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan

-- sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää

sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin

kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi

mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.

Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota

painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen

ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen,

ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun

onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin,

väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään

vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen

tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki

jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.

Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle

eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä

vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä

ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle

sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan

kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto

saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja

vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen

silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä.

Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä

ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista

kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys

kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka

torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä

ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen

ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon,

pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki

lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien

kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin,

tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos.

Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön

pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta

mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti

yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä.

Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli

huoneesta pois.

Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla

alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen

alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma

tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille,

kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen

käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain

eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle,

haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui

kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle,

päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi

ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja

puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan

saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi

polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen

yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta

rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!"

Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma

hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen

suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon

poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä,

jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän

vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy

tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on

kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri

hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.

Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään

heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen.

Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta

kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää

samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän

ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja

puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen

pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen

vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli

siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla

istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan

kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se

odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei

hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä

kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen

siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja

tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat

tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi

hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään,

hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään

seinään.

Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle.

Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen,

nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka.

Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja

poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio

nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi

ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli

tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja

nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen

sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin

nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi

sitten levähtää kyllikseen.

Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä

pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea.

Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta

elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa

ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui,

että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun

hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään

luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen

ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta

senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli

siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko

ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään

vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.

Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon

mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää

vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja

seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa,

tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet

valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi

hän ympäri ja tiuskasi:

-- Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen

päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:

-- Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!

Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin

kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen

kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan

kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän

äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla

ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat:

-- ... Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat

auttajansa...

-- Sielunvihollinenko? -- kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen

tokaisevan:

-- No eipähän mikä!

Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi

takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään

jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin.

Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän

kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat

kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen

mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan

tarkoittaneet juuri häntä.

Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle,

jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli

vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli

Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin

tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti

lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän

ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja

niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului

kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta

kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä

synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista,

aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen

kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän

kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää

ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo,

kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta

Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette

heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui

tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.

Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin

kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat

tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään.

Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja

ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.

Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan

käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön

unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin

hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin

ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi

käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli

rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä

käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken

maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan

pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla

askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven.

Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja

alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja

ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle

päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa

myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti

perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui

sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea,

kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli

vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja

lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän

portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo

hiipimään katukäytävää pitkin.

Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine,

leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin

painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti

telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun

kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä

kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta,

kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien

rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni

kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus

entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden

totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo

uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut

päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä

riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja

ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin

kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin

hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti

pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo

valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta

kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon

silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt

häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän

kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja

niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.

Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun

ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut

tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta

väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä

enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta

kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei

hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä

nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä

hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja.

Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon

järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä

läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten

alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen

hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat

lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän

hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin

tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti

ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei

täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"

Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui

Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin

oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten

monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta

puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen

kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat

aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat

määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun

matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan

vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi

ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa

mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli

pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa

kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan

riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.

Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän

ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot

huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä

uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli

kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan

rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna

vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen

tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.

Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka

oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi

Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä,

pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin

juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän

sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti

jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin

silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti

kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle

ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian

vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen

kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo

öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä

rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön...