HAUDANKAIVAJA

Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta

kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen

ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi

jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman

valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa,

niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja

lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku

salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän

ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui

peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain

katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään

käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä

ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä,

Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja

kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän

ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha

hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti

hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo

virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin

vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa

vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena,

jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan.

Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa

oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei

hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä

tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti

taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä,

oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina

laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista

laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia,

toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin

syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin

ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat

niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä

jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan.

Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata,

että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin

hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta

ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli

tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli

lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin

jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla.

Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli

noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti

pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare

putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen

kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot,

puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet,

joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja

lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja

meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui

lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä

kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut.

Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen

ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään

syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti

lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella.

Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille,

jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti

vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot

vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet

kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat

kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä

pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin

piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän

takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta

hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään

asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä

köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.

Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi,

sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni

vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista...

* * * * *

-- Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja

kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se

kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten,

viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen

paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet

pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi

vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle

värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne

tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja

tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat.

Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi

sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi

pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän

tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja

niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean

kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt.

Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin,

jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi

sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan.

Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä

silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki

valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa

oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä

valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle,

puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat

kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja

kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja

silmäkuoppia...

* * * * *

Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut.

Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat

kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin

sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut.

Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen

olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui

vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten

palavaan päreeseen...

* * * * *

Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti

hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille,

saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä

sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle.

Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti

sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama

juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin

ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja

pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi

hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä

nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen

ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.

Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin,

kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui

käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän

nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat

kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä

kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset

kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.