On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen
on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu
kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran
Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle
odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit
lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen
sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään
huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta
ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa
kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa
istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa
päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten
jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä
odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta
yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten
akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää,
öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen
ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja
samalla suloinen väristys.
Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat
ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän
hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta
keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja
synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut
synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas
saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään.
Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon
äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa
kuulua lähenevän poron jalankapsetta...
Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan
perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa
muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä
muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä
Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät
olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven
luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna
ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi
poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle
silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten
ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi
hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen
jälkeensä...
Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun.
Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja
miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän
juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran
poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus,
jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee
rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen
korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja
lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa
Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan
pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä
syöksymään.
Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta
riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää,
onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä
mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro,
korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen
riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä
risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos
vastustamattomalla voimalla.
Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan
ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt
jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa
kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas
ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta
hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on
jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa
kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti.
Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista
putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa
polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän
silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain
toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana
turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas
verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.
Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen
liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään.
Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi
matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden
mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven
sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti
ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen
sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta
ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä,
mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen
pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi
kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman
seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee
jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen
hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen
tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan
kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri
silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se
painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina
pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu
kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä
äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää
sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas
häiriytymättä liikehtimistään...
Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen
jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista
taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen,
lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan
äänettömän metsikön kohtuun.