Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin
kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita
riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä
täyteen ahdattuina ja ovet tiivisti sulettuina muistuttivat täyteen
syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden
puutteelle. Niiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan
värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.
Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden
aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon
pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli
pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti
nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.
Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä
linjaseipäitä, kymmenen syltää aina seiväsparin väliä. Seivästen
välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine
savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja
siinä jossa se päättyi liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien
päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä
lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui
tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.
Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen
ojaa neljäsataa syltää ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä.
Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana
kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka
päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltää eteenpäin ja tiesi
olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.
Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä
koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi
ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka
puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret
oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.
Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän
linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä
lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä
uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja
ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle
polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten
samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin
kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se
oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän
aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen
synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle.
Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi
kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan
reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle
motkottamaan. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän
heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka
vipusi irti saatuaan toiselle reunalle -- ja niin edelleen, kunnes oli
päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen
päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä
seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle
jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta
heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.
Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen
saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut,
painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä
vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna
sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri; kieriviä harmaita
vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin
pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa,
selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja
nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.
Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka
lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa
asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä
alkaen kuin hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi,
-- ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet
ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen
vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät
lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä
piiskalla räpsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin
mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No
-- kenenkäs lehmää te...?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään
kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on
lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan...
Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin
kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua
siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen
sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää,
mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet
maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.
Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä... Ja pitäisi olla hyvä lehmä,
lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän
välissä... Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen
oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli
ollut sarven juuressa... Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun
silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea,
hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin
polvista alaspäin punaiset... Senkin muisti, että vasen sarvi oli,
omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea... Hän
pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen
yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen,
jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän",
ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli
lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia..."
-- ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen.
"Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain
tuomittaisi lehmä kahtia... olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti
tehtiin... Mutta sitten taitaisi taas tulla riita kumpi kummankin
puolen saisi... hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös... ja niin
tulisi taas lakiin meno... Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin"
-- ja naurahtaen sylkäsi hän piipunpesään, kopisteli sen kengänkärkeä
vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.
Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä
syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja
sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.
Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän
ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea
pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina
maanantai-aamuksi...
* * * * *
Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä
tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten
sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan
oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja
samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut,
kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.
Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli
kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin
pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti
ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita,
köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia,
korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut
tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää
syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.
Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä
aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle
lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja
keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka
kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja,
joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja
massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin
kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten
kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan
ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi
tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen
jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen
sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata,
savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin
pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan...
Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta
ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin
lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken
katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän
ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen,
sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja
niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut,
joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään
auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.
Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu,
hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen
alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi
leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä
paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken
jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn
selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita,
että "eihän sitä ihminen tiedä..."
Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä
hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas
äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen
syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon
hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin
huutomerkki ajatusviivan perässä.