Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa
alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama
sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion
yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt
viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä
sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin,
joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin.
Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka
pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti
suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi
sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä
tihkumaan.
Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen
perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta
työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla
sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä.
Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, --
eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona
kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän
kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen
päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina
ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti
rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun
ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä
suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata
köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä,
kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.
Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin
olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut
samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen
ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat
kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan
edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen
askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan
pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen
ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui
se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen
perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi
ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta
luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui
vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja
perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten
hitaasti pellonpäätä.
Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti
uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei
tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta
hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti
purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta
Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet
vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä
vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä
useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku
kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä
rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun
ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta
Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion
laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa
peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta
määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä
vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli
kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät
ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina
juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi
sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä,
jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä
kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat
paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan
kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen
lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat
nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi
kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa
pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja
koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi
ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen
sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten
ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan...
Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja
voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä
sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö
veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä
riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella
äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui
raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti
kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan
tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin
jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen
kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää
eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt
jaksavan perässä seurata.
Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja
paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä
ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla
riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan
syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen...
Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä.
Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen
väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa
niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten
timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta,
heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota
unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko
hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että
Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja
sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut
pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja
ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle
osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella
ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa
joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti
sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden
ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan
ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään
takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista
ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen
puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.
Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään,
viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen
taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi
otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat
vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä
karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään
ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia.
Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti
pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva
koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti
hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän
ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja
lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta...
Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi,
juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää
kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään
vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä
ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi
toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta
perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset
kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi
hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle
selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä...
Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa
hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa
sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin
kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen
pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine
silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut
kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi
oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään
ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan
punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten
irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan
ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta
ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi
kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin
ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva
kone seurasi kohona keikkuen perässä...
Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella
piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö
ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin
sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon
nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu
hengitys. Nyt... nyt... Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa
huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan
katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien
keskelle...
Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä
lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien
vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen,
luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja
vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen,
nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä
olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä
peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan
edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti
siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti
päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine
hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti
sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä
hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi
vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden
tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi
antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu
rouskutus...