LAPSENTYTTÖ

Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja

peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri,

neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi

toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä

sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli

savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan

yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena,

ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan

jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää

ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti,

ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän

oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla

oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja

särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan.

Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi

seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen

asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään

tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä

viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas,

parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja

toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui

itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja

kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa

sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan,

tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän

oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta

ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä

muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen

selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen.

Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö

istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut

sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi

selkänsä lämpimään uuninkylkeen.

Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen

säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä

äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet

avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa

kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne

orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella,

kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan

halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan

raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

"Nyt päivä edeskulun' on,

Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,

Ett's synnist', tuskast', vaarasta

Mun varjelit ain' armosta."

Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua

neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan

ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana

värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja

surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta

silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin

että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi

isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään

kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan

luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja

osoitti virren kulun.

Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen

kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin

helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä

kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä.

Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan

kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä

äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat

kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin

henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna

tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani

kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä

isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä

hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä

jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä,

Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä

tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan,

käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena

veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi

Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.

Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän

kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu

pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon

Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja

samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä

kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka

uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei

hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan

luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle

ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän,

kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä

silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä

kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli

isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut

hengellisistä asioista.

Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän

aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta

mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli

hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän

väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten

tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta

kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa

liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät

liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen,

nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat

rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman

tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä

hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset

tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti

perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja

kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa...

kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella,

tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä... nuku

pois!"

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä

isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja

Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta

kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi

kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin

ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti

yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta

Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä

vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa

liehahti.

Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti

valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän

nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät

ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin

vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.

Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa

sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen

puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja

heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta

tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän

korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät

korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen

yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.

Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas.

Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja

keinutteli koneellisesti kätkyttä.

Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti

kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku

käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se

itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua

ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin

paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin

kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat.

Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin

vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti

päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota

pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla

vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista

vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti

Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan

keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:

"Pium paum paukkaa,

Annikki metsiä laukkaa..."

Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän

yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein

valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja

lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat

kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi

ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit

kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne

tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi

nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä

enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo

kärkäs nyyhkytys.

Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden

kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista

liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo

sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti

nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan

tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla

kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut

kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista

nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka

vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa

nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua

mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen

mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen

täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua

sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti

kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu,

kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään

olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa

hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina,

tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi

hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa

kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.

"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi

paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän,

joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä

ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen,

onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa,

jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"

Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän

ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko

isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta.

"O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä

puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän

tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi,

että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta

se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen

ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa

hyräillä virrenvärssyä:

"Mun silmän', käten' nostan

Ain' ylös mäkihin,

Joist' avun tiedän saavan

Ja valon kaunihin."

Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen

hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään,

"mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja

Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että

hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.

"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti

korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei

kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys

oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi

sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti

kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi

oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan.

Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas

herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta

kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä..."

Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin

ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita

ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti

sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä

hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin...!

Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä

väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta

yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki

epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi

kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi

ääneensä itkeä...

Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan

ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää.

Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu

sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja

niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella

lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi

tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko

ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului

pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää

portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille

pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä

nuhtelevalla äänellä:

-- No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!

Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan

laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.

-- Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi

ihkasen yksin ja...

-- Tuollahan tuo on sängyssä, -- keskeytti Leena.

Nyt harmistui emäntä kokonaan.

-- Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää

vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.

Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua

kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun

kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:

-- Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!

-- Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita,

-- neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.

Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että

emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään.

Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui

hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää

peräseinää kohti huitoen:

-- Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä... Voi Herra

Jumala, nyt ne tulevat ottamaan...

Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena

purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin

kylmää käärettä Liisun otsalle.

-- Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon

paikkaan. Koitetaan edes veisata, -- ehdotti emäntä ja pani pahasti

väräjävin äänin virren alkuun.

Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen.

Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli

toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein

johti veisuuta.

Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin

olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän

hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä:

-- Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on

niiden joukossa.

Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi

veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti

vyöliinan silmilleen.

Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli

nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja

Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin...

-- ... Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, -- lopetti

emäntä.

Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle

istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi

oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja

Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta

hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja

lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja

puhui harvaan ja painavasti:

-- Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa

kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on,

tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et

tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.