Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema
lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle
syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana.
Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja
riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella
koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies
paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja
melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.
Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua
ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime
syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli
kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa
ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa
ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa
poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista
ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää
siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui
siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa.
Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä
seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman.
Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen
oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman.
Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis
oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten
korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi.
Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he
asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin,
"lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen
läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen
käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on
siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta",
kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle
käräjäyleisölle. --
Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä
sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä
toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako
todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se
tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.
Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi
jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin
luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan
oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän
oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä
koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat,
suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.
Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan
ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.
Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja
kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana
säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka
kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan,
jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin
kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin
hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia
risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan
hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä
puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan
äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta
kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.
-- Eikö isäntä ole kotona? -- kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen
ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.
-- Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.
Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen.
Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän
itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi
pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli.
Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä
tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.
-- Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?
-- Omiahan ne...
-- Onpa niissä kasvattamista, -- kuusi kappaletta!
-- On se seitsemäskin elossa olevia -- ja emäntä silmäsi perinurkassa
olevaan vuoteeseen.
Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla
jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias
Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un
äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille
ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt
hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.
-- Ja yksi kuollut, -- jatkoi nimismies keskustelua.
-- Niin.
Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen
silmissään värähti säikähdys.
Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin
halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille
pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet
kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin
emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti
kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun
nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin
hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin
vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai
nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.
Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi.
Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta
nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja
silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen
ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:
-- Taitaisi olla paras heti piiskata?
-- Niin -- eiköhän, -- vastasi nimismies lattiaan katsoen.
Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt
koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut
jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja
lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.
Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.
-- Missäs se Jussi on? Eihän vain...
-- Tuolla te on tängyttä, -- selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen
suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.
-- No, tulehan tänne, Jussi! -- sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.
Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.
-- No, etkö sinä kuule! -- ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.
Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin
pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki
olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien
Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain
ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään
silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava
ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja
väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän
suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin
käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi
puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä
ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi
huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien
varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä
äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen
alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät
hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti
hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen
partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja
rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä
ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia.
Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se
levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti
seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan
haikean ulvonnan.
Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen
olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin
poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti
tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan
kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta
sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin
vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä
ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein
näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen
olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään
päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi
olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää
tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti
hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea
kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta,
ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän
tinkimisen varaa.
Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua
loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa
lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi
kättään ja ärähti:
-- No, antaahan nyt jo olla!
Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena
nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:
-- Jokohan tuo sitten piisaa?
-- Piisaa, piisaa toki -- äh!
-- No -- jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.
Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon,
ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi
tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös
ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran
vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten
vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä
ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä
risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti
keskustelun kelin huonoudesta.
Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti
turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli
hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan
itkunniiskutuksen.