Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti
kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella
oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä
aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki
likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa,
muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni,
neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen
saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon
kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni,
mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään
asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen
oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa
risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen
päivineen venytetty.
Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen
asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa
akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu.
Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti
heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.
Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta,
olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei
vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen
ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän
edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä
vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama
vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus
painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka
Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat
pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.
Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä
ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli
länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että
suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä
istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita,
käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen
jaloissaan.
Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään
eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli
tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt
tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä
harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa
hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää
olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi
jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen
vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen.
Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin.
Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä
ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia
kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.
Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin
palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta
koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella
hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta
kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli
savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen
täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin
Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa
niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri
pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon
liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat
liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä,
siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja
kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:
-- Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa!
Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.
Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja
joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:
-- Mistäpä ne meikäläisille kasahalot...
Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain
lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu
mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko
kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.
Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen
piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa
ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi
Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon
emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti
hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen
torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita.
Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin
monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista,
joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä,
juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan
pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä
aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin
omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.
Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka
seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään
tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty
kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen
vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo
Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset
samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin
kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi.
Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti
aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi
tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin
aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.
Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko,
joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa
Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka
siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui
tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja
sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen
musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut,
että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten
äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän
oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan
kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä,
että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi
hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti.
Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän
näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä
ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja
kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän
aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon
kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta
harmintunteitta riihen ohi.
Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää
saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen
riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan
alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi
hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään.
Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni
ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos
kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki
Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja
hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva
halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin
ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä.
Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen
tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä
kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta
kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti
purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen
tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului
romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu
kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki
halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen
kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että
Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin
kylään.
Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena
navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja.
Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan.
Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden
käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti,
sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta
ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli
kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten
levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden
välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä.
Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta
ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti
pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.
Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan
odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun
selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään,
istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan
niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti
olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää
ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa,
mutta sittenkin... Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se
ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti
lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja,
mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen
vihaisesti tuiskahti:
-- Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten
navetoihin ajetaan!
Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että
Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla
silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena
ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon
päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis.
Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä
korviaan:
-- Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan... päivä vain olla kesällä
niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja...
Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa
halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se
Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa,
isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan
pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa
noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan
hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein
itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti
hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen
puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin
ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se
olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat
levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa
koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä
virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan
irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä
taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen
kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti
liekkeihin... Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän
niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän
eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja
sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean.
Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa
halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että
jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon
tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin
talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa,
mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos
niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä
näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin
tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja
kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan
oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin
pistää pesään milloin vain tahtoo.
Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän
ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin
kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän
koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja
liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin
ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja
puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi
ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.
Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä
keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti
hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi,
että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen
nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella
sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen
kohtaan.
Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa.
Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli
hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan.
Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä
toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan
tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että
navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa
vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että
rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena
saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli
suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista
maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän
suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä
halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun
huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja
tippunut.
Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta
paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna
syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän
ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita
noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa.
Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että
nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää
tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin
tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko
navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen
pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän
olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan
vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen
mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin
porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea
ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin
sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein
syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta
kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä
tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle
romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät
Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.
Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän,
kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan
olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja
välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: -- Eläkä heitä nyt
huoli kovin niitä halkoja haaskata... onhan tässä vielä syksyä...
Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja
ilman pitemmittä vaitioloitta:
-- Mitäpäs minä heistä nyt...