RESSU

Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä

jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat

sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan

ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti

Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi,

olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen

keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain

karvoja.

Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja

kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli

täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja

viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut

arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti

hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja.

Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.

Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen

taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein

valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti

välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa

leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän

puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin

tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja

näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.

Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun

ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu

voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun

hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa

kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin

koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina

katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun... Isäntä tavoittaa perässä

ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja

siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan

jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi,

kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee

isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja

löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle

ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan

alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan

esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee,

tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä

oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja

tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu

vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin

pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana

tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle

mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta

isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä

kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka

palavin silmin hotkii ne suuhunsa...

Lukemattomia oravia etsi Ressu isännälleen miehuutensa päivinä, mutta

nyt on hän siihenkin jo kykenemätön. Siksipä on taloon otettu penikka,

sillä siitä tuumii isäntä kasvattaa itselleen uuden oravakoiran.

* * * * *

Päivällä se on penikka taloon tuotu ja vasta illalla, väen työmailta

pirttiin kokoontuessa, saapuu Ressukin sinne. Rapsavin kynsin juosta

ressuttaa hän pöydän luo, jossa hän on tottunut emännältä ruokaa

saamaan. Mutta penikka, joka leikistä ja reutomisesta väsyneenä on

penkin alla pää käpäläin varassa ojona maannut, vilkkailla penikan

silmillään kumminkin tarkoin seuraten tapauksia avarassa pirtissä,

kohoaa sukuunsa kuuluvan olennon nähdessään vilkkaasti seisoalleen

ja lähenee iloisesti heilakoiden ja haukahdellen Ressua, josta

mielii saada halukkaan leikkikumppanin. Ressu pysähtyy nuo oudot

haukahdukset kuullessaan kuin nuijalla lyötynä keskelle lattiaa ja

hänen takkukarvaisessa olennossaan on huomattavissa selviä ällistyksen

merkkejä. Hän unhoittaa nälkänsä ja istahtaa siihen paikalleen, pää

kallellaan tarkastellen tuota uutta tulokasta, jota kohtaan hän heti

alkaa tuntea vaistomaista vastenmielisyyttä. Mutta penikka, lainkaan

käsittämättä vanhuksen tunteita, asettuu hänen eteensä, tarkastelee

häntä vilkkailla silmillään, heiluttaa lyhyttä häntäänsä ja laskeutuu

käpäläinsä päälle pitkälleen kuin alamaisuuden merkiksi. Siitä

asennosta hetken alta kulmain Ressua tähysteltyään kimmahtaa se taas

kepeästi seisoalleen, haukahtaa muutaman kerran äksysti ja kimakasti

kuin mielipahansa merkiksi, ettei hänen tarkoitustaan ymmärretty.

-- Uh, kuinka ne nuo kimeät haukahdukset kuulostavat ilkeiltä ja

huudittomilta Ressun korvissa ja hänen vastenmielisyytensä lisääntyy

tuntuvasti...

Kun väenkin huomio pirtissä alkaa heihin kiintyä ja äänekkäitä

naurunhohotuksia kuuluu penikan kujeiden johdosta, rupeaa asema

Ressusta tuntumaan kovin kiusalliselta. Hän ei oikein tiedä, mihin

katsoa ja mitä tehdä, kun penikka siinä ympärillä kiehtoilee,

haukahdellen vuoroin matalalla, vuoroin kipeän kimakaksi koroitetulla

äänellä. Se hyppii puoleen ja toiseen ja vuoroin taas sepposen

selälleen heittäytyy, siitä asennosta taakseen päin Ressua tähystellen.

Vanhusta hävettävät ilmeisesti nuo penikan kujeet, hän koettaa katsella

muualle ja kääntää aina päänsä toisaalle, kun penikka vikkelällä

hyppäyksellä eteen kiepsahtaa...

Kun tuosta penikan huudittomasta mellastuksesta ei näytä loppua

tulevankaan, alkaa Ressu jo kovin kyllästyä, viikset värähtelevät

hermostuneesti ja musta, kostea kuononpää nytkähtelee. Suupielet

vetäytyvät hitaasti irvilleen kuin suonenvedon jännittäminä ja

uhkaavina paljastuvat valkoiset hammasrivit. Mutta se huvittaa

tavattomasti penikkaa, joka vihdoinkin tuloksena väsyttävästä

mellastuksestaan huomaa jotakin elonmerkkiä ynseässä vanhuksessa.

Iloisella haukunnalla tervehtii se aluksi tuota ilmiötä, kiepsahtaa

sitten lähemmäs ja kohoksi hyppien koettaa hampaillaan tavoittaa Ressun

kuononpäätä. Ressu kääntää päätään syrjään ja yhä enemmän paljastuvien

hammasrivien takaa kuuluu peloittavaa murinaa. Mutta ajattelemattomassa

leikinhimossaan tarttuu penikka Ressun korvaan, mielien siitä

ravistamalla saada vanhukseen suurempaa eloisuutta. Pitemmälle ei

Ressun kärsivällisyys voi enää mitenkään riittää. Tuimasti härähtäen

käännähtää hän rakettina penikkaan päin ja seuraa nyt pikainen, karvoja

pöllyttävä kohtaus, joka päättyy ympäri pirttiä kaikuviin huutoihin:

"Huuti, Ressu!" ja penikan korvia vihlovaan ulinaan. Isäntä on

sitäpaitsi antanut potkun Ressun kylkeen. Penikka laahautuu pöydän alle

kamalasti loikuen ja ujeltaen...

-- Vanha koira ja kehtaa penikkaa höyhentää -- häpeä nyt! -- toruu

isäntä.

-- Hyi Ressua, hyi! -- säestää emäntä. Mutta Ressu ei tiedä mitä tehdä

eikä mihin katsoa eikä sekaannuksissaan osaa uloskaan lähteä. Kuin

ankarasti selkäänsä saaneena lyyhäytyy hän matalana ja häntä koipien

välissä penkin alle, jossa laskeutuu pitkälleen käpäliensä varaan.

Tavaton katkeruus täyttää hänen mielensä ja kurkkuun kohoaa karvas

pala, jota hän turhaan koettaa saada alas niellyksi. Vanhuuttaan

hämärissä aivoissaan käsittää hän, että tässä on tapahtunut suuri

vääryys. Huudittoman rakin, tuntemattoman tulokkaan on sallittu

mekastaa ja hyppiä hänen silmilleen ja kun hän ryhtyy itse sitä

hätistelemään, tulee torumisia satamalla, vieläpä potkunkin saa -- ja

isännältä, metsätoveriltaan! Se on jo enempi kuin mitä sietää saattoi;

hän tuntee huikaisevaa katkeruutta penikkaa, isäntää, koko maailmaa

kohtaan...

Penikka on tällä välin laannut vinkumasta ja tulee aivastellen ja

turkkiaan nuollen pöydän alta esiin. Emäntä tarjoaa sille kupposessa

maitoa, jonka se suurta loisketta pitäen latkii muutamassa hetkessä

suuhunsa. Se on nyt kokonaan hyvitetty ja unohtanut äskeisen sekä etsii

taasen tilaisuutta leikittelyyn. Jostakin se saa hampaisiinsa vanhan

vaateriekaleen, jota kekkapäänä venyttää keskilattialle, puristaa siinä

käpäläinsä väliin ja hampain sitä repii ja reutoo, vimmatusti päätään

kieputtaen...

Mutta Ressu makaa yhä penkin alla, pää etukäpäläin päällä ja näkee

kaikki, vaikkei erikoisesti mitään katsokaan, näkee tahtomattaankin.

Hämärästi käsittää hän ajussaan, että tuo penikka on tullut

syrjäyttämään hänet, talon vanhan ja uskollisen vartian ja että hän

itse on käynyt jo tarpeettomaksi ja hylyksi... Hän näkee emännän sitä

hyvittelevän ja maitoa tarjoavan ja oman nälkänsä mieleen muistuessa

jutkahtaa kurkussa tyhjä, karvas nielaus...

-- Siinä on Ressullekin! Emäntä asettaa töykeästi puoli kuppia

keitonjäännöstä lattialle.

Tuo kylmä ääni ja töykeä käytös olisi milloin hyvänsä muulloinkin

riittänyt Ressun ruokahalun tukehuttamaan, saati sitten nyt. Hän

kaapsahtaa seisoalleen ja lähtee rapsavin kynsin juoksemaan ovea kohti,

jonka hän itse avaa, koko painollaan siihen nojautuen.

Ulos koleaan syksyiseen yöhön päästyään tuntee Ressu hylkyläisasemansa

koko painavuudessaan. Tuvan alle hän ryömii ja asettuu vanhalle,

tutulle sijalleen sammalläjässä, kääriytyy yhteen käppyrään, nielaisee

tyhjän nielauksen ja sulkee silmänsä. Mutta kauan väsyttävät vielä

hänen vanhoja aivojaan katkerat ajatukset ja mietteet, että hän

jättää iäksi nuo tylyt ja kiittämättömät ihmiset, jättää ne tuota

huuditonta rakkiaan hyväilemään ja kurjana kulkukoirana vanhuutensa

päivät viettää, talojen tunkioilta laihan ravintonsa etsien... Lopulta

nukahtaa hän levottomaan ja painajaisten ahdistamaan uneen, nähden

unissaan yhtä päätä penikan korvuksillaan keikkumassa ja heräten tuon

tuostakin omaan murinaansa tai surkeaan ulaukseen, joka häneltä pääsee,

ollessaan tuntevinaan kylessään potkun isännän kovasta saappaasta...

Mutta isännällä ja emännällä oli maata pannessaan lyhyt keskustelu,

joka johti siihen yksimieliseen päätökseen, että Ressu joutaa jo

päiviltä pois, vanhuuttaan horiseva ja vastuksellinen kun on.

* * * * *

Aurinko paistaa kirkkaasti syksyisen aamupäivän raikkaudella, kun

Ressu isännän ystävällisesti kutsuvan äänen kuullessaan ryömii tuvan

alta esiin. Isännällä on pyssy kädessä ja kaulassa olevasta hihnasta

riippuvat ruutisarvi, nalli- ja luotikotelo sekä ruutimitta, jotka

isännän käydessä aina niin tutunomaisesti ja kehoittavasti toisiaan

vasten kalahtelivat. Ystävällisellä äänellä puhelee isäntä:

-- No Ressu! Lähdetäänpäs metsään, vanhus, oravia hakemaan... tul'

pois, se seh!...

Ressun koko olennon täyttää rajaton riemu, joka lämminnä aaltona

valahtaa läpi ruumiin, tuntuen korvista aina hännän päähän asti. --

Isäntä ei ollut siis häntä vielä hyljännyt, häntä tarvittiin, hän pääsi

taas pitkästä ajasta isännän kanssa oravametsään.

-- Hau vau! -- haukahtaa hän iloissaan kuin tahtoen sanoa, että jaa,

jaa, lähdetäänpä vain.

Ylenkatseellisesti silmäten penikkaa, joka tuvan portaalla seisoo ja

herkkiä sieramiaan nytkien aamuilmaa nuuskii, lähtee Ressu metsää

kohti juoksemaan, häntä keveää mieltä ilmaisevassa kiemurassa selän

päällä. Metsään, tuonne petäjikön sammallattiaiseen pylvässaliin

päästyään ja sen raikasta, pihkan tuoksuista ilmaa täysin keuhkoin

siemaistuaan, tuntee Ressu vuosien tuoman kankeuden jäsenistään vielä

kerran häviävän ja nuoruuden päivien tulisen metsäinnon kaikessa

terävyydessään heräävän. Hän vilkaisee taakseen ja näkee siellä isännän

pyssyineen, ruutisarvineen tuttuun tapaansa perässä tavoittelevan.

Muutamia ilmahyppyjä tehden haukahtaa hän hyvän mielensä osoitteeksi.

Ääni kajahtaa niin kuuluvan keveänä kuulakassa syyskuun ilmassa, että

se väkistenkin viekoittelee pitempään haukuntaan, aivan vain ilman

aikojaan, sulasta sydämen kyllyydestä. Siten kevennettyään itseään

yltäkylläisimmästä riemun pakoituksesta, lähtee hän, korvat pitkin

päätä luimussa, nuolena mennä luihkaisemaan suoraa eteenpäin, niin että

jälessä seuraavaa isäntääkin pakkaa naurattamaan nuo vanhuksen elkeet.

Pian alkaa petäjistön takaiselta kuusikkokummulta kuulua haukahduksia

tuttuun tahtiin. Ressu on löytänyt oravan, ajanut sitä puu puulta

edellään, kunnes oravan täytyi pysähtyä hiukan muista erillään olevaan

kuuseen. Silmät palavina liekehtien haukkua luksuttaa Ressu kimakasti

ja väsähtämättä, väliin intohimoisesti vinkuen ja rungon nojalle

kohoten sekä alimpain oksain latvoja vimmaisesti pureksien. Tuon

tuostakin silmähtää hän hätäisesti syrjään, eikö siellä jo isäntää

näkyisi. Ja läheneehän jo isäntäkin oksia tieltään taivutellen ja

Ressu, vuoroin häneen, vuoroin puunlatvaan katsahdellen, tahtoo

sanoa, että tuolla se on... Jo näkee hän isännän laittavan pyssyään

ampumakuntoon ja oravaa tarkoin silmällä pitäen jatkaa hän tiuskeaa,

kuumahuokuista haukuntaansa, odottaen pyssyn tuttua pamahdusta ja

oravan alas kierimistä...

Isäntä ojentaa pyssynsä -- ojentaa sen Ressun avonaista rintaa kohti.

Siihen on hyvä tähdätä, kun Ressu seisoo alallaan ja pää kekkaan

kohotettuna pitää silmällä oravaa kuusessa. Hän ei jouda huomaamaan

tuota outoa pyssyn asentoa, sillä kohta luulee hän oravan lähtevän

alas kierimään ja tahtoo nähdä kerran vielä sen tutun ilmiön,

metsästysnautintojensa huippukohdan...

Pyssy pamahtaa, Ressun haukunta vaikenee keskellä kiihkeintä vauhtiaan

ja hän tuntee tulisen pistoksen rinnassaan. Korvissa kohahtaa ja

alkaa sitten sihistä ja vinkua kuin olisivat aivot suurella painolla

ulos ruiskuamassa. Silmien päälle laskeutuu verhona kostea pimeys ja

heikosti, puoliääneen ulvahtaen nyykähtää hän värähtämättömin jäsenin

taapäin käpäläinsä varaan... Pamauksen painosta putoaa kuusesta

jokunen käpy, kaiku kiirii ympäri kuulakassa ilmassa ja kummun takaa

kuuluu laukauksen havauttaman naapuritalon koiran kumea haukunta kuin

hyvästijättönä Ressun syksyiseen avaruuteen häipyvälle hengelle...