ESIRUKOUS

Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta

viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat

ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan

häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan

vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon

yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin

pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet

ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat

melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta

melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari

tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen

pienempi kamari.

Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi

akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla

akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista

kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen

lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille.

Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan

villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava

Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine

kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat

kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella

tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen

suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen

vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina

peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina

risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja

peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja

kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus,

ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä

ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja

kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli

hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että

tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja

kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun

suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen

asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen

syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia

kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa

siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn

jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä,

säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt

lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.

Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli

hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla

kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut

ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää

vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi,

joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää

sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana

pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet

lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi.

Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut

jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan

ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin

tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja

niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin

kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä

oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa

tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään

maaemon helmassa.

Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni,

mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti

osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai

nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria

kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon

tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä

kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset

olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut

keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin

jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan

ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka

päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.

Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa

panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys:

keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken

elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä

ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä

ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut

yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle

keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää

siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei

ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä,

meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi

piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti

hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut

mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes

vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi

vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei

sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään

voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä

sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli

hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari

olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt

suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi,

mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta

miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos

täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi

kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän

kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.

Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä

äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho

vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut,

sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo

pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa.

Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon

nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli

tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi

siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet,

kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan

ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen

sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä

tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt,

nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa.

Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin

nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli

tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin

ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta

ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan

nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan

olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä

tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan

nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi

kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen

hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa

oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta

siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä.

Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa

itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä,

että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei

sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät.

Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei

ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään

tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei

saanut asiasta puhuneeksi.

Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan

jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen.

Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti

jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen

rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne

nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan,

että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna

loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous

esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt

äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se

vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme

yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman

kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti

Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet

ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista

vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen

kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles

kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi

autuudeksi!"

Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti

mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä

j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui

jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta

nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä

risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta

urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa

vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata,

kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat

ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat

taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti.

Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo

valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja

korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne

ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja

siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala

ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun

esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään

ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet

vaivoistaan!"

Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään

tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän

oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin

valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto:

hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta

rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia

liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut

virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti

suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.

Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle

polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja

alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia

pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä

sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan.

Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli

aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan

hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo

kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta

voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden

tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas

nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä

olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen

sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan

makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.

Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli

heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon

vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa,

omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi

hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus

valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa

ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde,

kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona

luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä

terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle

kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia

lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina

kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat

iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä

tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan

ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin

huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla

kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden

kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa

aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin

vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen

tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.

Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin

hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan

sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli

se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen

miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin

perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä,

ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret

ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan

suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja

yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan

taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan

itkuun...

Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja

sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana

palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan

ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella

vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat

tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle

koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut.

Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa

ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin

koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta

hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.

Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi

unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin

sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita

näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa

kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden

pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan

taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi

tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että

se hänestä vain siltä tuntui.

Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet

heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä

ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui

Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan

ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi

lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä

tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat

lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa

liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai

selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat

esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan

alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin

Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon

hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan

puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot

punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin

silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa

poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä... Viime kerran laskeusi

korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin

riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti

kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin

silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän

selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut

herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi

häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme...

Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja

pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti

poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä.

Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat

sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin

uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti

hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen

sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja

hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"