Kun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää
Casimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä
sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren
siirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain
varustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten
keräämiseen. Varustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista
osattaisi lähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai
kuitenkin tietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan
vahvistaa Uuden Ruotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä
Ruotsista.
Syksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan
Delawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan
noin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden
linnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä
sotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon,
kymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi.
Linnan puolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi,
ettei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen.
Saatuaan kunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.
Voiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan
he viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan,
koskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa
hyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi muutamia päiviä kestävä neuvottelu
näitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin
oikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut
itselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon. Näitten
oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja Hollannin
valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi välttää.
Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä vetoamisista
kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille Uuden
Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan
puolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan
matkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa
koskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin
kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin
kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset
saisivat vuoden sisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan
uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai
palata takaisin kotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja
suomalaisille täydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen
uskon säilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten
ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka
allekirjoittivat molemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren
vuodatusta päättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta
laskettiin Hollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa
itse korkeimpana käskynhaltijana.
Hollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri Rising, Kristiinan
ja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin
Uuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään
saivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren
ja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta
siirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.
[Kuva: WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin
tapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.]
[Kuva: WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on
nykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.]
Kun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan,
saapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden
mukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata
Vermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui
luonnollisesti siirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi.
Lähelläpä oli, ettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin.
Kuitenkin monien sovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten
varsinaisten siirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua
uudisviljelijöiksi maanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan
kuuluvat sotamiehet, laivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin
Ruotsiin. Laiva lastineen vietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui
Hollannin kauppayhtiön omaisuudeksi.
Tämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti
siirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen
sataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja
suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö
jäikin ainaiseksi asumaan Delawareen.
Vaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena
siirtolaisten matkana Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään
seuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä
joukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan.
Kerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä
käsittävä joukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta
syntyi kirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä.
Suomalaiset määrättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat
seikat viittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista
pääsi hollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter
Lucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin
suomalaista Delawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä
mainittuun siirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee
saapunut eri retkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja
suomalaista Delawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin
heitä olevan noin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä
satakolmekymmentä. Tuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi
takaisin Ruotsiin nelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja
linnojen palvelusväkeä. Siirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen
puolen muodostivat suomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan
Amerikaan kolmesataa henkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun
ottamatta jäivät ainaiseksi siirtokuntaan.
Delawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten,
että varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen
Kristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan
kuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuosinä epäilivätkin hollantilaiset
niin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein
taikka englantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän
pelkoon ei ollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia.
Ainoastaan siitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet
vannomaan uskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen
taas oli syynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.
Muutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat
hollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman,
joka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa,
näyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja
kielenkääntäjänä oli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika).
Siviilihallintoa ja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri
Stuvesantin alavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi
valittiin erinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista
mainittakoon kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo,
Peter Kock, Anders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa
uudisasukasten noin kuusi guldenia henkilöä kohden.
Jo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita
suomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja
Brandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat,
niin muuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat
uudistiloja Passayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin
muutamia suomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan Tomminen ja Abram
niminen sotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.
Siirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat
asianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin
suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli
hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle ja
pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun muassa
suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert
Hendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja
rauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä
synnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua
ja riitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja
poistumaan paikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane
Hookiin ja oli myöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen”
kapinahankkeessa.
Rauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa
Oele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut
aikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti
raskaaseen rahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä
sai hän myöhemmin sakkonsa anteeksi.
Suomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa
epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi
aikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa
esiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa
siveysrikoksia, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet
yhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen
laatuaan Delawaressa.
Pastori Laurentius Lock joutui ikävyyksiin, vieläpä tekemisiin
oikeuden kanssakin. Hänen vaimonsa karkasi Jacob Joughin kanssa, ja he
menivät asumaan joen toiselle puolelle suomalaisen Andries
Hendricksenin uudistaloon. Mutta kun heidän olonsa tuli siellä
tunnetuksi, pakenivat he Virginiaan ja sieltäkin kauemmaksi Uuteen
Englantiin. Pastori Lock, saadakseen lapsilleen hoitajan, meni uusiin
naimisiin, ennenkuin oli saanut laillista eroa entisestä vaimostaan.
Kun hän sitäpaitsi vielä vihki erään parikunnan ilman asianomaiselta
oikeudelta hankittua vihkilupaa, niin joutui hän syytteeseen ja
tuomittiin sakkoon. Israel Helm koetti selittää oikeudessa, että
Ruotsissa ja Suomessa juuri papit antoivat vihkiluvan ja vihkivät
parikunnat. Pastori vetosi asiansa kuvernööri Stuyvesantiin selittäen
siirtolaispapin vaikeuksia hänen hoitaessaan hajanaisia seurakuntia
sekä että hän suuren perheen isänä oli kykenemätön maksamaan sakkoaan,
jonka vuoksi hän pyysi sitä anteeksi. Kuvernöörin kirje komisarius
Beckmanille määrää sakon annettavaksi anteeksi ja pastorin
vapautettavaksi kaikista syytöksistä.
Hollantilaisten hallitus Delawaressa tuli lyhytaikaiseksi, kestäen
vain yhdeksän vuotta. Tapausten kulku saattoi Amerikassa asuvat
ruotsalaiset ja suomalaiset Englannin hallituksen alle.