Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista,
tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä
laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising,
insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä
aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva
huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen,
syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin
varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet
takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin
puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren
sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti
vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat
hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi
aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen.
Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä
“Kolminaisuuden linna”.
Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja
jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan
ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin
käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.
Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat
itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli
paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin
sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin
asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin:
New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon.
Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui
siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja
muitakin.
Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising
ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä
heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin
englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin
ystävällisessä kirjevaihdossa.
Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset
miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä
kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen
valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli
maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta
yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen
maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja
suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua
saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen
maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja
otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin
niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu
Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.
Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä,
kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia
ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön
omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri
kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja.
Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet
siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin
siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä
valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoivat muutamat vauraammat
asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa
olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L.
Peterson ja Hans Block.
Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä.
Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen
puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta
henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella
alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten
laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin
mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli
suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja
Johnssonin orpotyttö.
Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli
kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla
siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan.
Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen
kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti
sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka
1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta.
Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen
suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän
osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa
kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli
suomalainen.