Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan
kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz,
entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui
yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja,
joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta
matkaa Uuteen Ruotsiin.
Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden
mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna
ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi
hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko
uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin
siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan
linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen
Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi
Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja
puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja
turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin
linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli
toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä.
Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä
sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna,
joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä.
Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin
Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli
muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan
vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät
puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja
Tornio.
Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen
Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin,
Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz
ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä
valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille.
Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle,
vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle,
jossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi
sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella.
Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa
ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja
Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.
Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa
ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein
kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan
naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa.
Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla
lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa
onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään
menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja
kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa
Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa.
Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin
sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä
Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli
Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen
1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja
vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen
hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa.
Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston
kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla
huomauttaen Englannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä,
josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat
johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan
kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen
tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja
kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän
yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja
Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz,
kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick
Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea
lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa
pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.
Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on
maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin
mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut
maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän
laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin
viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja
Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa.
Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri
kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä
siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla
menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa.
Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja
ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään.
Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin,
tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.
Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina
jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin
suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja
Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli
tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla
uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän
jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.
Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin
Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia.
Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan
ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan
kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin:
Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa,
hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa
tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö
asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä
tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin
indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui
kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin
kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun
indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin
kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä
majavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä
seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä
pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun
Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan
turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi
majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli
riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton
määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.
Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se
kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan
taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja
työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja,
pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja
nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän
keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä,
Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja
tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi
suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat
vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja
korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.
Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui
1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin
yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna,
joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle
niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia
todennäköisesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään
sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn
hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin
suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä
seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta
saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti
hollantilaisten huomiota.
Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin
miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa
nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat
uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat
tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään
yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta,
jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin,
jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa
heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit
pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva
kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja
nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.
Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista
oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana
olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina
istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen
sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen
suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen
äitiä, enää vangittu.
Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui
usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien
suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja
kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat
vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden.
Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden
ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti
tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa
Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi
hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai
raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui
Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan
Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta
mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan
saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta.
Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat
kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina.
Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin
Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä
siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne
koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja
metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus
harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts
Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson,
Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen,
Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten
Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja
rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.
Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa
Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa
siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa,
joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa
toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa
kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli
taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten
valloitusaikeet.
Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen.
Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin
kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin
siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin
kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen
aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander.
Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa
viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni
kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka
myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. —
Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa,
sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain
vajaan vuoden.
Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta
monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä
yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin
uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun
valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz
vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli
indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli
valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä
tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä
ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä
suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz
Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme
luotamme heihin vieläkin vähemmän”.
Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään
kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen
kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa,
josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä
havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää,
että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen
joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä
syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen
menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.
Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia
avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari
Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää
sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset
aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät
ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat
Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein
taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy
asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja
tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta
kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa
oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.
Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi
nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja
käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen
kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset
kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin
siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse
sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan
purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille
selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson
kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta
syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön
hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja
varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei
kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta
syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat
hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta,
lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä
eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista
tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten
muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.
Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin
se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata
perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen
vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan,
asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin
Printztorpassa.