Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan
perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren
hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut
millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli
kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus
paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla
kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset
ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa
turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun
liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.
Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin,
hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski
laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin
Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat
Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman
Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä
päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa
hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa
rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa
tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.
Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon
kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella.
Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja
kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva
Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin
valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa
sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin
ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.
Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa
löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli
kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin
siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston
kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien
varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat
tarvittavan maa-alan.
Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää
ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne
asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä
siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan
takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla
olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan
perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit
luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä
sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli
hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä.
Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää
ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä
tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä.
Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen
Amsterdamiin.
Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin
siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja
puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen,
Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin
laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon
jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata
kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun
myrskyssä St. Christopherin saaren luona.
Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja
linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on
yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi
vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja
hupaista. Tavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia
linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella.
Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä
sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä
majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja
maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa
kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä
y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli
he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi,
lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.
Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui
Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa
tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin.
Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman
ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi
kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan
säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan
väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä
saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa
olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus
pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.
Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti
kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin
varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin
linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin varustukset. Uusi
kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen
indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden
merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan
linnaan, jossa ne ostettaisiin.
Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen
pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja
jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan
rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin
ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.
Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle
puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui
useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla
laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön
vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja
heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten
ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta
joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen
hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella
purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder
purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin
varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen
menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu
minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa
ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan,
mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt
hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin
harjoittaa kauppaa Delaware-joella.
Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään
kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä
Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista
paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja
kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata
indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen
kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat
ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui
siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.
Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme
vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne
harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan
mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä
olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä
linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen
siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m.,
laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä
vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista
asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren
länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja
Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet
Utrechtistä tulleet hollantilaiset.
Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat
toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla
palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin.
Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista
noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen
puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi
vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla
savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat
uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota
hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.