Haaksirikkoutuneen Katt-laivan menetys ja vaivoihin kuolleitten
siirtolaisten kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä sekä
taannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta
toimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin
neuvoin toimeen.
Tällä välin lähetteli kuvernööri Printz hollantilaisissa laivoissa
kirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle,
kertoen siirtokunnan tarpeista ja puutteista seuraavaan tapaan:
Tilanne siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten
varallisuus kasvaa, ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä
välttämättömästi tarvitaan. Mahdollisten hyökkäysten sattuessa on
Uuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset,
josta syystä olo on epäturvallista. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on
lamassa, sillä kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa ostaakseen
turkiksia indiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada
siirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää Uuden Ruotsin
siirtokunta kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi
menevät hukkaan.
Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin
hallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin
vähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä
sikäläisten linnojen puolustajiksi.
Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven
Skuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain
maakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät
Delawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän
kuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli
suurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi,
laskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman
verran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty
kuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.
Vastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin
rannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi.
Pohjan merellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui
laiva Englannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa.
Atlannilla taas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja
puute raittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen
vallan, että yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi.
Muutamat hyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St.
Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin
että voitiin lähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä
Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta
aaltoihin ja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui
retkikunta toukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli
matkalla kuollut.
Uuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen,
kolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina
viljelemään Delawaren kauniita rantamia.
Gyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa,
mutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen
lähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa
yhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä
kaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia
mainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa
tiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä
asian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille.
Lähdettyään toukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto
Ricoon, jossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli
kapteeni Admusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa
ruotsalaisia ystävällisesti.
Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen
Haj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä
syistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle
alueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta
hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant
oli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen
valloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten
omaksi. Sotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua
Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa
Amsterdamissa ja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen.
Monet tämän retkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten
siirtokuntaan ainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin)
vanhimmissa asiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja
ruotsalaisten nimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.