Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa.
Kotiin palanneet sotamiehet y. m. antoivat kiittäviä lausuntoja
Amerikasta ja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille.
“Amerikan tauti” tarttui kansaan, monen ruotsalaisen ja suomalaisen
mieli alkoi palaa Uuteen Ruotsiin. Hallitukselle saapui kirje
Vermlannista, jossa ilmoitettiin kaksisataa suomalaista olevan
valmiina matkustamaan siirtokuntaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja
käyttää uudisasukasten hankkimisessa.
Heinäkuun alussa 1649 oli “Katt” niminen laiva lähtövalmiina.
Siirtolaisia oli seitsemänkymmentä henkeä ja lisäksi noin puolensataa
käsittävä joukko laivaväkeä, sotamiehiä y. m. Ainoastaan osa Amerikaan
pyrkivistä Vermlannin suomalaisista pääsi tällä kertaa lähtemään,
sillä siirtolaisten joukossa oli ruotsalaisiakin ja ainakin kaksi
miestä Suomesta: Israel Pedrson ja Andres Michelson.
Onnellisesti purjehdittiin yli Atlannin ja poikettiin St.
Martique-saarelta suoloja ottamassa. Sieltä lähdettiin kohti Delawarea
suotuisan myötätuulen puhaltaessa, ja matka joutui. Mutta sitten
seurasi kamala onnettomuus. Noin kahdeksankymmentä mailia Porto
Ricosta pohjoiseen koski laiva erääseen koralliriuttaan, jossa se
vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen
asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastistakin kuljetettiin. Mutta
saarella ei löytynyt vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää
kärsiä mitä hirveintä janoa. Silloin tapasi haaksirikkoutuneet eräs
ohikulkeva espanjalainen laiva, joka vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä
saapui pari hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten
ilmoille. Ruokaa ja juomaa saivat he nyt henkipiteekseen, mutta edessä
oli uusia kärsimyksiä. Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat
ruotsalaisia ja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat
luterilaisia. Vaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota olikin vuosi sitten
päättynyt, niin joko eivät Porto Ricon espanjalaiset sitä tietäneet
tai eivät siitä välittäneet. Vihollisinaan he joka tapauksessa
kohtelivat haaksirikkoutuneita pohjolan luterilaisia. Sotamiehet,
merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin saarella panttivankeina.
Ainoastaan laivan komentaja kapteeni Admusson, pastori Nertius ja J.
Lucke saivat matkustaa Europaan viemään kotimaahansa tietoa laivalle
tapahtuneesta onnettomuudesta ja matkustajain kohtalosta. Saarelle
jääneitten panttivankien hoito oli niin peräti puutteellista ja
kurjaa, että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa.
Jotkut uskaliaimmat pääsivät karkaamaan ja harhailtuaan, mikä vuoden
mikä useamman, saapuivat vihdoin Ruotsiin.
Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä
ruotsalaista ja suomalaista lähteä pienellä aluksella St.
Christopherin saarelle, josta voisivat englantilaisilla laivoilla
jatkaa matkaansa Delawareen. Mutta tätäkin loppujoukkoa kohtasi taas
onnettomuus. Heidät kauppasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat
uudestaan vangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit
harvensivat joukkoa. Kun vihdoin saavuttiin St. Cruzzin saarelle,
koitti vapaus, mutta haaksirikkoutuneesta retkikunnan väestöstä oli
enää elossa vain viisi miestä. He saivat matkustaa Ruotsiin kertomaan
retkikunnan surulliset vaiheet.
Asiasta syntyi monivuotinen kirjevaihto Espanjan ja Ruotsin
hallitusten välillä, tuottamatta kumminkaan hyvitystä vahingon
kärsineille. Surullinen kuva tämä muuten on sen aikaisesta merikulusta
ja kaappauksista.