Delawaren siirtokuntaa tukeva Uuden Ruotsin kauppayhtiö ja myöskin sen
hallitusneuvosto olivat joutuneet kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten
käsiin. Hollantilaiset osakkeenomistajat olivat myyneet osakkeensa ja
luopuneet liikkeestä. Ruotsin hallitus alkoi nyt tukea yhtiötä
rahallisestikin ostaen sen osakkeita runsaan määrän. Uutena
hallitusneuvosten jäsenenä mainittakoon Suomen kenraalikuvernööri
kreivi Pietari Brahe.
Siirtokunnan kuvernööri Pietari Ridder totesi kirjeessään
hallintoneuvostolle Delawaren jokilaakson erinomaisen hedelmällisyyden
ja sopivaisuuden kaikenlaiselle viljelykselle ja karjanhoidolle.
Siellä uudisasukkaille tarjoutuisi erinomaisia etuja. Samalla pyysi
hän arvoisaa hallitusneuvostoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin,
että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, ennenkaikkea perheitä,
jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Hän ajatteli,
että ellei uudisasukkaita saataisi pian Ruotsista ja Suomesta
Delawaren siirtolaan, niin rupeaisivat sinne muuttamaan englantilaiset
ja hollantilaiset, jolloin Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi
kansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli
ollut selvillä hallitusneuvostolle jo ennenkin. Muistamme, kuinka
toisesta retkikunnasta oli yritetty tehdä suurta uudisasukkaiden
siirtojoukkuetta, vaikka tämä hanke varojen puutteessa ja
siirtolaisten hankkimisessa kohdattujen vaikeuksien tähden oli
epäonnistunut. Uudisasukkaita oli nyt kuitenkin saatava siirtokuntaan
tavalla tai toisella. Kun ruotsalaiset eivät olleet halukkaita
muuttamaan ainakaan pysyväisiksi asukkaiksi Delawareen, kääntyi yhtiön
johdon sekä Ruotsin hallituksen huomio Ruotsissa asuviin
metsäsuomalaisiin. Näillä arveltiin olevan suuressa määrin niitä
ominaisuuksia, joita korvenperkaajilta ja uudisasukkailta vaaditaan.
Sitäpaitsi Ruotsissa asuvien suomalaisten silloinen vainonalainen
asema vaikutti myös siihen, että juuri heitä katsottiin hyvin
sopiviksi lähettää Uuden Ruotsin uudisasukkaiksi. Ymmärtääksemme tätä
tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin
metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla.
Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä
asukkaita Suomesta Ruotsin puolelle, etupäässä Vermlannin maakuntaan.
Syynä tällaiseen muuttoon lienee ollut sotaiset ja levottomat ajat
Suomessa. Venäjän kanssa käytiin pitkällistä rajasotaa, joka hävitti
Savoa ja Karjalaa, ja Pohjanmaata rasitti “nuijasota”. Mutta
muuttamiseen vaikutti myöskin muutamat Ruotsissa tarjoutuvat edut
työnsaantiin ja ansioon nähden. Vieläpä saivat suomalaiset siellä
ilmaisia metsätorppiakin, jos olivat halukkaita muuttamaan kaukaisiin
sydänmaihin. Suomalaisten ystävä Kaarle herttua kehotteli
työnetsinnässä kuljeksivia suomalaisia muuttamaan Vermlannin
metsätorppiin. Kaarle herttua oli nimittäin saanut isältään kuningas
Kustaa Vaasalta läänityksekseen Vermlannin, Neriken ja Taalain
maakunnat. Saadaksensa lääniensä etäisimpiä seutuja viljellyiksi,
sääsi herttua asetuksen, jossa luvattiin jokaiselle, joka raivaisi
itselleen maapalan metsätorppaa varten, ensin kuuden vuoden
verovapaus, jonka jälkeen tämä uudistila merkittäisiin hänen
perintötilakseen kohtuullista veroa vastaan. Ruotsalaiset eivät olleet
niinkään halukkaita muuttamaan 60—70 mailin etäisyydessä sijaitseviin
metsätorppiin, mutta suomalaiset sinne sen sijaan kilvan riensivät.
Suomalaisille annettiin vielä lupa Vermlannissa vapaaseen
metsästämiseen ja kaskenkaatamiseen, jonkalaiseen viljelystapaan he
olivat tottuneet Suomessa.
Seitsemännentoista vuosisadan alussa asui suomalaisia jo suuri joukko
Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja
Helsinglannin saloilla. Suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tämän
vuosisadan lopulle saakka, niin että heitä silloin mainitaan levinneen
150 pitäjään, jopa Norjankin puolelle. Yksin Vermlannin metsissä
asuvien suomalaisten lukumäärä täytyy olettaa nousseen tuhansiin,
koskapa asiakirjoissa kerrotaan vuonna 1644 moniaita satoja
suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa
maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä suomalaiset olivat
enimmäkseen kotoisin Rautalammin laajasta pitäjästä, mutta joukossa
oli myöskin sellaisia, jotka olivat tulleet Hämeestä, Karjalasta ja
varsinkin Pohjanmaalta.
Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt, he saivat
rauhassa kaataa kaskeaan ja polton kautta syntyneeseen tuhkaan kylvää
siementään sekä koota runsaita satoja. Heidän asutuksensa olivat niin
etäällä muista, etteivät heidän eristetyt kaskimaansa herättäneet
erityisempää huomiota. Mutta mikäli suomalainen ja ruotsalainen asutus
lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset naapurit kiinnittää
huomiotaan suomalaisten kaskenviljelykseen. He alkoivat lähetellä
valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle, syyttäen
suomalaisia tahdittomasta kaskimaitten valtaamisesta ja metsien
polttamisesta, minkä kautta he hävittivät arvokasta tukkimetsääkin.
Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästämisestä.
Ruotsin hallitus ryhtyi voimaperäisiin, jopa liiankin ankariin
toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen lopettaakseen heidän metsiä
raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka ankaran sakon ja
vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen.
Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurojen ja hirvien
ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten
pahansuopaisuudesta ja kateudesta eivät suomalaiset olleet niinkään
valmiit noudattamaan määräyksiä kaskenpolttoon nähden eivätkä myöskään
välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus katsoi
tarpeelliseksi säätää uusia, ankarampia lakeja metsien suojelemiseksi.
Vuonna 1637 annettiin määräys, että metsäsuomalaisten oli muutettava
takaisin Suomen niemelle ennen seuraavan vuoden Valporin päivän iltaa.
Tällaisen määräyksen täytäntöönpano synnytti kuitenkin voittamattomia
vaikeuksia. Ensinnäkään eivät suomalaiset olleet suostuvaisia
jättämään vaivalla raivaamiansa peltoja ja asumuksiaan, ja toisekseen
oli mahdotonta kenenkään saada heidät kaikki etsityiksi kymmenien,
jopa sadankin mailin etäisyydestä, metsien ja salojen sydämistä.
Nähtyään, ettei edellämainitusta muuttomääräyksestäkään ollut
toivottua tulosta, vaan kasket yhä edelleenkin palaa leimusivat
suomalaisten asutuksilla, antoi hallitus vielä ankaramman, jopa
epäinhimillisen raa’an julistuksen, jossa käskettiin “polttaa kaikki
suomalaisten riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan, jotta he ovat
elintarpeitten puutteessa pakotetut jättämään torppansa”. Mentiinpä
niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois
tiloiltaan ja vallata niitä itselleen, varsinkin jos ei näillä
sattunut olemaan tiloihinsa laillistettua omistusoikeutta.
Tällaiset ankarat toimenpiteet sekä yleinen vaino tietenkin sai
aikaan, että monet suomalaiset jättivät rakkaat metsätorppansa ja
läksivät perheineen etsimään työansiota rintakyliin, kaupunkeihin ja
Taalain vaskikaivannoille. Ainoa, joka koetti jonkun verran heidän
oikeuksiansa puoltaa, oli Vermlannin kuvernööri Stake. Tällainen oli
Ruotsin suomalaisten varhaisempi historia ja näin surullinen heidän
asemansa siihen aikaan, jolloin uudisasukkaita etsittiin Delawaren
siirtokuntaan.
V. 1640 saapui Ruotsin hallitukselle kirje Neriken ja Öreborgin
kuvernööriltä, jossa tämä ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä
kuljeksivan paljon työttömiä ja tilattomia, kaskimaansa jättäneitä
suomalaisia sekä kysyi hallitukselta neuvoa, miten hänen näitten
suhteen oli meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin,
jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisempiin
toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawareen.
Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen käski hallitus häntä
neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja kehoittamaan
heitä muuttamaan Amerikaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat
sekä luvan kaataa kaskea ja metsästää siellä mielin-määrin.
Kuvernöörin kehoitusta noudattaen lupautuivat muutamat suomalaiset
lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin väkineen heti
Göteborgiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.
Kristiinan linnan komentajana ollut luutnantti Mauno Kling lähetettiin
Taalain maakunnassa sijaitsevan Berglannin eli Falun vaskikaivannon
ympäristöllä asuvien lukuisten suomalaisten luokse selostelemaan
Delawaren siirtokunnassa uudisasukkaille luvattuja etuja ja
kehoittamaan suomalaisia lähtemään sinne maanviljelijöiksi. Tältä
matkaltaan sai toimellinen Kling neljätoista suomalaista uudisasukasta
Amerikaan. Niinikään ilmoittautui Sundin pitäjästä neljä suomalaista
halukkaiksi muuttamaan perheineen Delawareen. Näiden nimet olivat:
Eskil Larsson, Clement Jöranson, Jöns Påvelsson ja Bertil Eskelsson.
Miehiä oli syytetty kaskenpoltosta ja heidät oli tuomittu omaisuutensa
menettäneiksi sekä joksikin aikaa sotapalvelukseen. Ruotsin hallitus,
joka halusi lähettää juuri tällaisia rikoksellisia siirtokuntaan,
antoi määräyksen asianomaisille virkamiehille palauttaa miesten
omaisuuden rahana takaisin sekä avustaa heitä perheinensä
kuljetettaviksi Göteborgin satamaan ja sieltä valtamerilaivaan.
Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää
määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen hengen. Hallitus käytti
sentähden voimakkaampia keinoja siirtolaisten hankinnassa. Vermlannin,
Neriken ja Taalain kuvernöörit saivat v. 1641 määräyksen, jonka mukaan
metsiä raiskanneet, Amerikaan lähtöä vastaan olevat suomalaiset olivat
vangittuina tuotavat Göteborgiin ja sieltä kuljetettavat siirtokuntaan
lähtevään laivaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan
karanneita sotamiehiä.
Näitä keinoja käyttämällä saatiin kokoon sataan henkeen nouseva
siirtolaisjoukko lähtemään Uuteen Ruotsiin, ja se onkin itse asiassa
ensimäinen varsinainen siirtolaismatkue. Kalmar Nyckel-laivan, jolla
varsinaiset siirtolaiset, siis myöskin suomalaiset matkustivat,
matkustajaluetteloa ei ole löydetty. Ainoastaan toisen, karjaa
kuljettavan “Caritas”-laivan luettelo on säilynyt. Syksyllä läksivät
Kalmar Nyckel ja Caritas Amerikaa kohden, lastina paitsi
edellämainittu, lähes sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko, jonka
runsaana enemmistönä olivat suomalaiset, myöskin hevosia, lehmiä,
lampaita, kauppatavaraa, ampumatarpeita y. m. Myrskyisen matkan
perästä saavuttiin Delawareen keskitalvella v. 1641 tahi 42.
Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta elämää ja ripeätä
toimintaa tämän siirtolaisjoukon saavuttua. Kuvernööri Ridder jakoi
uudisasukkaille sopivat palstat Kristiinan linnaa ympäröivästä
metsämaasta. Kevättalvella v. 1642 kuului metsästä pauke ja ryske
aamusta iltaan, kun suomalaiset korvenperkaajat iskivät hartiavoimin
kirveensä jykeviin tammi- ja pyökkipuihin, jotka hirveällä rytinällä
kaatuivat maahan. Sieltä ja täältä metsäaukeamasta alkoi kohota sankka
savu, ja pimeinä öinä leimusi punerva metsätuli, ilmaisten noiden
sivistyksen tienraivaajain siellä polttelevan raivattujen peltojensa
risukkoa tai sytyttävän kaskimaitansa palamaan.
Kevään ja kesän uutteran, väsymättömän työn tuloksena nähtiin
Delawaren siirtokunnassa, etenkin Kristiinan linnan lähistöllä
Uplandissa ja Finlandissa isompia ja pienempiä metsäaukeamia
peltoineen ja vaatimattomine hirsihuoneineen sekä joku pieni puron
partaalle rakennettu suomalainen saunakin illan hämärissä lämpiävän.
Uudistilojen pelloilla seisoi viljakuhilaita, maissikekoja ja
alavimmilla niityillä korkeita heinäsuovia todistamassa Ruotsissa
vainottujen metsäsuomalaisten korvenperkauskykyä.